Ruska- ja matkakuumetta

Syksy on aina ollut lempivuodenaikani. Syksy on täynnä uuden odotusta ja uusia alkuja – tiedän tiedän, että osa ihmisistä ajattelee näin keväästä, mutta ikuiselle opiskelijalle uusi alku on uusi lukuvuosi. Syksyn paras puoli on kuitenkin värit, kun puut muuttuvat keltaisiksi, oransseiksi ja punaisiksi. Suomessakin ruska on ihan kaunis, mutta Japanissa… se on jotain ylimaallista.

Enko-ji-o46

Enko-jin puutarha: maailman ihanin paikka. Muutan tämän paikan lattialle nukkumaan sitten kun olen vanha.

Japanilaiset osaavat edelleen arvostaa luonnon sykliä ja kausi-ilmiöitä. Suomalaisetkin osasivat ennenvanhaan, mutta japanilaiset pitävät onneksi vielä pintansa. Suomessa alkaa keväänjuhla hanamin eli kirsikankukkien katselu olla jo tuttu käsite, mutta momijigari ei vielä. Momijigari eli ruskan ihailu on paikallisittain iso juttu, etenkin alueilla – kuten Kyoto – joissa on kuuluisia ruskapaikkoja. Tyypillisesti nämä ovat puutarhoja, puistoja tai vuoristoalueita. Mitä näissä sitten ihaillaan? Vaahteroita (momiji) tietysti keltaisen ja punaisen eri sävyissä, joita löytyy useimmista puutarhoista, samoinkuin ginkgo-puita (icho), jotka hehkuvat keltaisena. Myös muissa puulajeissa syntyy ruskaa, samoin kun aluskasvillisuudessa.

151030_kyoto_19 Saimyoji

Tämä kuva on Kyotosta lokakuun lopusta Saimyoji-temppeliltä

Japanin maantiede aiheuttaa sen, että ruskarintama saapuu Pohjois-Japaniin Hokkaidon-saarelle yleensä syyskuun puolivälissä ja päätyy eteläiseen Japaniin marraskuun lopussa. Ruskan tarkka aikataulu on joka vuosi ihmiselle mysteeri, jonka sää saa päättää. Ruskan, samoin kuin kirsikankukkasesongin, saapumista seurataan ns. autumn leaves report/ cherry blossom -raporttien muodossa, jonne alan harrastajat postaavat valokuvia eri puolilta maata. Tämän vuoden ruskaraportista ilmenee että ruska on jo alkanut, ajantasaisen tilannekuvan löydät  Japan Guiden ruskaraportista.

Ruska kestää kullakin paikalla noin pari viikkoa, joten ruskankatselureissun aikataulutus on suuri haaste, joka voi mennä helposti ihan pieleen, jos ei ole mahdollista olla koko marraskuuta Kyotossa. Niinpä nyt jännitän sitä että onko ruska Kyotossa tänä vuonna aikaisessa, ajallaan vai myöhässä. Yleensä ruska saapuu Kyotoon noin marraskuun puolivälissä ja suosituimmista puutarhoista löytyy googlaamalla tieto milloin visiitti mihinkin olisi optimaalinen. Kyoton tilannetta seurataan täältä, valitettavasti uusin raportti on viime viikolta ja seuraava ilmestyykin huomenna. Kuvien perusteella ruska oli vielä viikko sitten aika vaatimaton, joten meidän reissuamme ajatellen se lupaa ihan hyvää…

kyoto ruska 1

Lähtöön enää muutama päivä, joten Kyoton ruska, sinnittele vielä hetki niin pian nähdään! Riittänee, että vain toinen meistä pukeutuu parhaimpiinsa ja ottaa vastaan miljoonat vieraansa. Minä pärjäilen parhaani mukaan satojen tuhansien puutarhavierailijakavereiden kanssa ja lupaan harjoittaa sen verran zeniä mitä kykenen. Tällä välin teen ehkä ostoslistaa kosmetiikan ihmemaahan ja haaveilen matcha-övereistä… … ja lupaan yrittää olla aikatauluttamatta puutarhavisiittejä minuutilleen koko kahden viikon reissua varten…

Kotikaupunkiin paluu lähenee,

P

 

Puutarhojen perusteet

Yksi suurimmista syistä siihen miksi rakastan Japania ovat japanilaiset puutarhat. Asiaan vihkiytymättömille tiedoksi, että kyse ei ole puutarhoista joissa kukkapenkeissä kasvaa kukkia, vaan maisema-arkkitehtuurista. Edesmenneen mummoni sanontaa lainaten: ”tunnustan maalaisuuteni”: en ole koskaan ollut puutarhojen – tai arkkitehtuurinkaan – ystävä, ja silti olen hulluna japanilaisiin puutarhoihin siinä määrin, että ekstaattinen into valtaa minut joka kerta kun pääsen uuteen (tai tuttuun) puutarhaan. Tätä hulluutta on tarkoituksenani ollut selittää jo jonkin aikaa, kun en edelleenkään osaa vastata ”mikä niissä puutarhoissa nyt niin erikoista on?” -kysymykseen. Tämä on kuitenkin syystä tai toisesta jäänyt tekemättä, joten nyt otan itseäni niskasta kiinni ja kerron miten asiat ovat.

Japanilaiset puutarhat (日本庭園 nihon teien) luokitellaan yleensä kolmeen kategoriaan: teehuone-puutarhoihin, kävelypuutarhoihin ja kivipuutarhoihin. Muunkinlaisia jakoja on tehty ja esimerkiksi lampipuutarhat, paratiisitarhat ja pihatarhat ovat näitä alatyyppejä. Japanilaiset puutarhat esittävät miniatyyrikoossa maisemaa hyvinkin symbolisesti.

  

Teehuonepuutarhat (teahouse gardens, roji) ovat vehreitä muokattuja maisemia, joissa pääosaa näyttelee teehuone, jossa pidetään teeseremonioita. Kävelypuutarhojen (stroll gardens, kaiyu-shiki-teien) idea puolestaan on seurata puutarhassa kiertävää polkua ja ihailla jokaisen kulman takaa avautuvaa uutta muokattua maisemaa. Kivipuutarhat (rock gardens, karesansui), joita kutsutaan myös zen-puutarhoiksi, ovat puutarhoista symbolisimpia. Puutarhassa on yleensä valkoista hiekkaa tai sepeliä, hiekkamuodostelmia, kiviä ja usein puutarhan kokonaisuuteen kuuluu myös puu/puita, pensas tai muuta kasvillisuutta. Hiekka symboloi vettä, kivet usein esimerkiksi eläinhahmoja. Puutarhaa tuijottamalla pitäisi ymmärtää sen antama vihje elämäntarkoituksesta. Olen kyllä yrittänyt.

  

Alunperin puutarhat syntyivät munkkien rakentamina temppeleiden yhteyteen mietiskelypaikoiksi ja myöhemmin Japanin keisarit (ja aatelisto tietysti keisaria matkien) halusivat rakentaa itselleen puutarhoja puhtaasti nautiskelutarkoitukseen – siis rauhasta ja estetiikasta nautiskeluun. Edelleen suuri osa hienoimmista puutarhoista on temppeleiden yhteydessä, jolloin puutarhoihin sivutuotteena liittyvä uskonnollisuus (erityisesti shintolaisuus) tulee vierailijalle vastaan. Puutarha on yhtä aikaa ja yhtä paljon osa luontoa ja ihmiskäden jälkeä, eli ei ole sattumaa missä kohdassa kivet puutarhassa sijaitsevat, tai missä ja mitä puita puutarhaan on istutettu. Kaikella on tarkoituksensa: kyse on maisema-arkkitehtuurista, jossa ihminen muokkaa luontoa – ja luulen, että puutarhan rakentumisvaiheessa myös luonto ihmistä. :) Kyse on myös oikeista kulmista ja luonnonmuodoista, ”beauty as property of natural accident or as the perfection of man-made type”.

Japanin kirjallisuushistoria tuntee teoksen Nihon Shoki (julkaistu vuonna 740), jossa kerrotaan Japanin historiasta vuoteen 697 asti. Tässä teoksessa viitataan ensimmäistä kertaa japanilaisiin puutarhoihin vuoden 74 (niin, siis 0074!) tapahtumissa, kun keisari Keiko viihtyi (muokatussa) puutarhassaan. Sittemmin puutarhat ovat saaneet vaikutteita eri puolilta Aasiaa ja nyttemmin myös länsimaista.

  

Miksi historiahullu on kiinnostunut puutarhoista? No, vanhimmat puutarhat ovat Heian-kaudelta (794-1185). Luulisin että samat sammaleet ja puut eivät ole enää meitä ilahduttamassa, mutta puutarhan arkkitehtuuri ja sen viesti on. Heian-kauden puutarhoista olen vieraillut mm. Daikaku-ji:ssa, Byodo-in:ssa ja Kyoto Imperial Palacen puutarhassa, työlistalla vielä on Joruri-ji. Kamakura ja Muromachi-kausilta (1185-1573) ovat mm. Kinkaku-ji (ns. kultainen paviljonki, se jossa kultainen rakennus heijastuu vedenpintaan, Kyoton suosituin nähtävyys), Ginkaku-ji (hopeinen paviljonki), Nanzen-ji ja Tenryu-ji (ihana!). Tältä kaudelta tsekkaamatta on vielä kuuluisa sammalpuutarha Saiho-ji. Saiho-ji -visiittiä suunnitten nyt marraskuun reissun yhteyteen, joskin a) sinne pitää anoa visiittiä b) visiitti maksaa 30 euroa c) visiitin maksamisen lisäksi pitää osallistua tunnin ”palvelukseen”, eli kopioida siveltimellä pyhiä tekstejä tai laulaa resitaationa tekstejä. J ei ole kummastakaan innostunut (ihme juttu…), joten katsotaan lähtisinkö itsekseni.

Momoyama-kaudelta (1568-1600) ei ole minulle tuttuja puutarhoja, mutta Edo-kaudelta (1615-1867) on monta lempipuutarhaani: Shugakuin Imperial Villa (sisäänpääsyn anominen keisarillisen toimiston kautta), Shisen-do, Koraku-en (Okayamassa), Ritsurin koen (Takamatsussa) ja Sanzen-in. Käsittämättömän kauniita paikkoja! Käymättä (muun muassa) ovat vielä Kyotossa Ninna-ji, Joju-in ja Manshu-ji – arvaatte varmaan että nämä paikat löytyvät marraskuun to do -listaltani. ;)

  

Meiji-kaudelta (1868-1912) visiitin arvoisia ovat mm. Kenroku-in ja Murin-an, joista jälkimmäisessä seikkailin ja mokailin kesällä 2014, voit lukea lisää tästä blogista. ”Moderneja” puutarhoja (1912-) edustavat mm. Tofuku-ji Kyotossa ja Matsuessa Adachi Museum of Modern Art. Marraskuussa reissumme suuntautuu Matsuen seudulle juurikin Adachin puutarhan vuoksi.

Saa nähdä miten monta puutarhaa ehtii 2 viikossa nähdä. Kaikki tässä postauksessa olevat kuvat uskomattoman taitavan Jeffrey Friedl:n ottamia, lisää huikeita otoksia löydät http://regex.info/blog/ . 

Jos valaistun, jään lempipuutarhaani Enko-ji:iin asumaan ja pullasudilla kuopsutan sammaleen päälle sataneita neulasia seuraavat 60 vuotta. Syksy, joka on yksi puutarhanautiskelun suosituimmista ajoista, tietää ruuhkaa rauhan tyyssijoihin. Ehkäpä se oma zen siinä kehittyy, kun taistelee sisäänpääsystä 2 miljoonan japanilaisen kanssa….

P


Seuraava reissu varattu: syysvärihulluutta tiedossa

Jos jotain haluaisin Japanissa eniten nähdä niin kirsikankukat. Jos jotain toiseksi eniten niin ruskan. Tänä vuonna tuolla ruskaunelmalla on mahdollisuus toteutua jos Fukushima ei räjähdä tai jos Hakonen tulivuoret eivät purkaudu.

J ja minä lähdemme marraskuun puolivälissä Kyotoon kahdeksi viikoksi ihastelemaan ruskaa ja juuri silloin ruska-aika pitäisi olla Kyotossa parhaimmillaan. Sattumaako? Ei tietenkään, vaan tarkan selvittelyn ja harkinnan tulos. Luonto voi kuitenkin yllättää ja ruska-aika vaihtelee vuosittain, mutta jos tilastot yhtään paikkaansa pitävät, pääsen näkemään maailman kauneimpia puutarhoja maailman kauneimmissa väreissä.

Ymmärrän ihmetyksenne, ”mikä siinä nyt on niin ihmeellistä?”. Ei tavallaan mikään, luontohan muuttaa puiden värit joka vuosi, mutta kuitenkin se, että se tekee juuri niin. Japanilaiset tuntevat luonnon vuosisyklin ja juhlivat sen monimuotoisuutta ja muuttumista – kuten suomalaisetkin tunsivat ennen vanhaan. Useimmat tuntevat Suomessakin hanami/sakuran, eli kevään tulon juhlan, jossa kirsikankukkia ihaillaan (ja juopotellaan puistossa puiden alla, vrt. vappu). Japanissa kuitenkin jokaisella vuodenajalla on omat juttunsa, juhlansa, kukkansa, ruokansa ja herkkunsa. Myös kimonot ja kukka-asetelmat kuvastavat aina kutakin ajankohtaa ja ns. kauden kasvikset ja hedelmät ovat iso juttu – ikivanha asia, mutta onneksi tekee Suomeenkin tuloaan pikkuhiljaa.

Siinä missä kirsikankukkien katselu on hanami, on syyslehtien väriloiston ihailu nimeltään momijigari. Erityisesti intomieltä herättävät punaisen sävyn saava vaahtera ja keltaiseksi muuttuva ginkgo-puu. Internet on täynnä vinkkejä parhaista syysvärien ihailupaikoista, ja Kyoto on tunnetuin näistä. Tässä käynee siis niin, että minä ja paikalliset n. muutama miljoonaa ystävääni jonotamme samoihin temppeleihin ja puutarhoihin. Sama temppelipuutarhahan näyttää ihan erilaiselta vuodenajasta riippuen, koska puutarhat on suunniteltu siten, että eri vuodenaikoina eri kasvit ja puut pääsevät oikeuksiinsa. Sama muuten pätee myös rakkaimpiini eli kivipuutarhoihin, joissa niissäkin on yleensä ainakin yksi puu. Kesällä 2014 opin että high-season on juurikin marraskuun loppu (syksyn värit) ja maalis-huhtikuun taite (kirsikankukat), jolloin puutarhojen sisäänpääsymaksut ovat noin tuplat normaalista, eli 600-1000 jeniä (6-10 euroa). Kukako hullu maksaisi 20x 10 euroa puutarhan katselusta? Minä!!!

Enko-ji

Enko-jissa ruskan ihailua

Pelkkiin puutarhoihin ei tarvitse tyytyä, sillä marraskuun alussa olisi Japanissa vaikka mitä juhlia, mm. Kyotossa geishojen ja harjoittelija-geishojen (maiko) tanssit, sake-kuppien uittaminen joessa, pahojen henkien manaaminen ja 100 000 suitsukkeen polttaminen (ja kaikki tämä siis vain Kyoton ympärillä!), mutta nämä missaamme. Marraskuun puolivälissäkin sentään tapahtuu: momiji (eli ruska) -juhla Arashiyamassa, jossa vanhoihin (Heian-aikakauden eli vuodet 794-1185) vaatteisiin pukeutunutta porukkaa seilaa Oi-joella soittaen vanhoja soittimia ja laulaen perinnelauluja. [Tänne pitää päästä!] Lisäksi 15.11. on Shichi-Go-San -juhla, eli 7-5-3-vuotiaiden lasten juhla ympäri maata. Kiinnostava konsepti tosiaan: 3-, 5- ja 7-vuotiaant lapset puetaan kimonoihin ja viedään temppeleihin rukoilemaan hyvää terveyttä ja onnea. Mikseivät 2-, 4-, 6-, ja 8-vuotiaat saa juhlia?! Hiroshimassa, jonne junalla matkustaa Kyotosta n. 2,5h, järjestetään 18.-20. marraskuuta Ebisu-san –juhlat. Ebisu-san on liiketoiminnan jumala, jota tällä juhlalla kunnioitetaan – tavarataloissa tietysti! :)

Pienokainen matkalla shichi-go-san -juhlallisuuksiin

Pienokainen matkalla shichi-go-san -juhlallisuuksiin

Yamaguchin läänissä olisi Hadakambo-juhla 23.11., jossa miehet pukeutuvat vain lannevaatteeseen ja kantavat lauttoja läpi Hofun kaupungin. Ideana on että nämä sankarit uhmaavat kylmää (marraskuu lasketaan talvikuukaudeksi, vaikka asteita voi olla jopa 17) – meininki siis sama kuin Suomessa juhannuksena kun asteita on 17 ja miehet juoksevat alasti järveen. Junamatka kestäisi 3 tuntia joten luulen että jätän liki alastomat miehet toiseen kertaan.

Alastomista miehistä palatakseni taas aiheeseen, eli kauden juhlintaan, jota tehdään myös syömällä sesonkiruokaa. Marraskuun hedelmiä ovat persimon (kaki), omenat ja mikan (sitrushedelmä). En tiennytkään että persimoneja on sekä makeita (fuyugaki) ja karvaita (jirogaki). Japanissa kasvaa myös keltaisia ja vihreitä omenoita, mutta punaiset ovat suosituimpia, erityisesti niistä Fuji-omenat, jotka muodostavat puolet Japanin vuosittaisesta omenatuotannosta. Mikanit ovat sukua mandariinille ja luin Japanin turistiyhdistyksen sivuilta että näiden talvi-mikaneiden syöminen kotatsun (pieni pöytä jonka alla on lämmitin) ääressä vilttiin kietoutuneena tv:ta katsellen on tyyppiesimerkki japanilaisesta uuden vuoden vietosta. Söin 2013 Japanin etelässä eli Kagoshimassa mikan-pehmistä – oli ihanaa!

Syksyn kasviksia

Syksyn kasviksia

Japanilaiset harrastavat kausittaisia “herkkujaan”, eli yleensä paputahnasta ja hedelmästä tehtyjä pieniä “karkkeja” ja jälkiruokia, jotka tyypillisesti heijastavat vuodenaikaa, sen värejä ja tuotteita. Syksyllä suosiossa ovat persimon, satsumaino (ilm.bataattityyppinen), kurpitsa, gingko-pähkinät ja kastanjat. Vuodenajat näkyvät myös kaupallisimmissa herkuissa, esim. KitKat-patukoita ja Pocky-suklaakeksitikkuja saa kurpitsanmakuisina syksyllä. Hmmm.

Pelkillä herkuilla ei voi elää, joten ruokaakin pitää syödä. Hyvä juttu erityisesti, koska Japanissa “Fall is the season for eating” (食欲の秋 , shokuyoku no aki). Gyoza eli lihanyyttejä, kalaa, kurpitsaa, kastanjoita, lämpimiä keittoja kuten ramenia. Kaloista puheenollen, löysin Food Sake Tokyon (http://foodsaketokyo.com/2011/10/28/november-seasonal-japanese-seafood/) blogista seuraavan listan marraskuun suositelluista kaloista:
• Akagarei – flathead flounder (Hippoglossoides dubius)
• Ara – rock cod (Nuphon spinosus)
• Buri – Japanese amberjack (Seriola quinqueradiata)
• Chidai – crimson sea bream (Evynnis japonica)
• Ginsake – coho salmon (Oncorhynchus kisutch)
• Hamadai – ruby snapper (Etelis coruscans)
• Hokke – arabesque greenling (Pleurogrammus azonus)
• Katsuo – bonito or skipjack tuna (Katsuwonus pelamis)
• Kawahagi – thread-sail filefish (Stephanolepis cirrhifer)
• Kurigani – helmet crab (Telmessus cheiragonus)
• Medai – Japanese butterfish (Hyperoglyphe japonica)
• Mishima Okoze – Japanese stargazer (Uranoscopus japonicus)
• Mizudako – North Pacific giant octopus (Octopus dofleini)
• Sanma – Pacific saury (Cololabis saira)
• Shishamo – Japanese longfin smelt (Spirinchus lanceolatus)
• Yanaginomai – yellow-body rockfish (Sebastes steindachneri)

Enko-ji:n ruskaa

Hyvä hetki aloittaa fiilistely, eihän reissuun ole enää edes kahta kuukautta. Parasta alkaa sivutoimisesti kerrata kanjeja, sanastoa ja kielioppia, että osaa sitten taas olla paikallisella kielellä pahoillaan kun tulee takuuvarmasti tälläkin kertaa mokailtua.

Ja mata – eli ensi kertaan,

P

 

Tuliaisia Japanista

Palatakseni viimekertaiseen postaukseen Japanin ihmeistä ja matkavinkeistä ensikertalaiselle: ihanat ekakertalaiset toivat tuliaisia. Myönnän, että tuliaistoive lista oli enemmän vitsi kuin totta, siis siinä mielessä että mieleeni ei tullut että kukaan viitsisi roudata maailman toiselta puolelta minulle, työkaverille, tuliaisia. Nyt kuitenkin kävi näin: ihanat C ja M toivat kumpikin reissultaan minulle pienen palan Japania. Taivas tuli maan päälle ja olen fiilistellyt tuliaisiani koko viikon.


C kertoi nähneensä Tokiossa ollessaan juoma-automaatissa Salt&Fruit –pullon, mutta lentokentältä niitä ei enää saanut. Sydämeni meinasi haljeta, kun tajusin että a) hän muisti mitä olin pyytänyt ja b) että minun vuokseni lentokentältä oltiin etsitty tuliaisia minulle. [#spoiled] Salt&Fruit oli siis loppu. Ihmettelin harmaan juoman suosiota mutta sen sijaan sain silmänlämmittimiä ja keksejä.


Silmänlämmittimet ovat hieno keksintö. Kyseessä on kertakäyttötuote (pahoittelen epäekologisuutta): samaan tapaan kuin on silmälappuja joita ihmiset käyttävät esimerkiksi lentokoneessa, käytetään näitä kertakäyttöisiä. Kyseessä on upgradattu versio: paketti avataan, poistetaan suojus (ohutta paperia) ja asetetaan harsokankaiset sangat korviin ja lappu silmien päälle (ks. kuva alla). Pikkuhiljaa silmälaput alkavat lämmetä ja lupaan, että silmiä ei voi pitää enää auki vaikka tahtoisi, koska niin kovasti alkaa väsyttää. Kokemukseni perusteella silmälaput ovat aina samanlaisia muodoiltaan, mutta niitä saa erituoksuisina: laventeli, ruusu, yuzu (japanilainen sitrushedelmä) ja kamomilla. Oma suosikkini näistä on laventeli, joskin olisin oikein tyytyväinen tuoksuttomaankin versioon. Luultavasti tuoksuillakin on jokin tehtävä unen tuomisessa tai rentouttamisessa, mutta ainakin silmienlämmityslaite toimii.

  


Japanilaiset syötävät asiat saavat aikaan minussa lähes poikkeuksetta kihisevää innostusta. (Ne poikkeukset ovat natto ja hattivattisienet, joita on sobakeitoissa, sekä jotkut merilevät.) Jo pelkkä ajatus siitä että pääsee testaamaan jotakin kummallista japanilaista syötävää on innostava, lähtökohtana ”mitähän ne ovat nyt taas keksineet”. (Sama pätee muuten juomiin – kohta siitä lisää.)


Pääsin ensimmäistä kertaa maistamaan Tokyo Banana -nimisen yrityksen Langue de chat cookies. TokyoBanana ei ole tuttu juttu, mutta jo pelkkä tuotteen nimi hymyilytti: kaikki mikä on Ranskasta tai ranskaksi, on Japanissa hienoa. Tähän olivat japanilaiset ystävämme saaneet vielä järjestettyä L-kirjaimella alkavan sanan, mutta aksentteja, jotka ovat vähintään yhtä in, sentään ei. Oh well. Japanilaiset paketit tuottavat suurta nautintoa jo itsessään, koska ovat niin kauniita – niin tässäkin tapauksessa. Kyseessä oli ihan virallisestikin tuliaispaketti, joita japanilaiset ostavat lentokentiltä ja juna-asemilta tuliaiseksi työpaikoille ja sukulaisille aina matkoiltaan, kyseessä on ns. omiyageOmiyage on kauniisti paketoitu tuliainen, yleensä jotain pientä makeaa matkakohteen paikallista herkkua/syötävää, jolla muistetaan niitä työkavereita jotka ovat matkaajan poissa ollessa pitäneet firman pystyssä. Tässä tapauksessa omiyage tulivat aiheetta, koska C ja M hoitavat kumpikin työnsä ilman apuani jo normaalistikin. Suurella innolla joka tapauksessa avasin paketin josta löytyi yksittäispakattuja keksejä. Japanilaiset makeat herkut ovat lähtökohtaisesti aina kyseenalaisia, joten yllätyin kun nämä kreemitäytteiset banaaninmakuiset keksit maistuivat oikeasti hyvältä, todella hyvältä jos ollaan tarkkoja. Niinpä yritän säästellä keksiherkkuja niin kauan kuin kärsivällisyyteni riittää.


  


M toi kaksi pullollista Salt&Litchi -juomaa. Pahoittelen vielä kerran tunteikasta reaktiotani, mutta meidän perheessä Salt&Fruit ja Salt&Litchi –juomat eivät ole mitä tahansa juomia, vaan rakkaan aviomieheni lempijuomia Japanista. Toin kesäkuun reissulta 3 pulloa, joista yksi kului heti, toistakin osa ja kolmas meni pilalle liian pitkästä säilytyksestä. Mitä Salt&Litchi sitten on? Se näyttää harmaalta vedeltä, mutta oikeasti kai luokitellaan virvoitusjuomaksi. Juomassa on vettä, suolaa (!), yrttejä ja mehuja, ainakin muutaman nettisivun mukaan joilta löysin tarkempaa tietoa. Kaloreita juomassa on 35kcal/100ml, jos nyt kalorit ketään kiinnostaa.

  

  



Jayson Young kirjoittaa blogissaan: “… And it was within that bottle that I found refreshment, distilled to its most beautiful form. Here was Gatorade for Greek gods, something Zeus might have dumped on his college coach after a particularly rumbling and legendarily titanic clash up in the clouds…”


Kuulostaa houkutettelevalta, eikö vain? Tarkempaa taustoitusta löysin täältä 


KIRIN World Kitchen Salty Lychee is a popular drink among young people in Japan, to an extent where it is now considered a hit. The producer, KIRIN has even introduced a 1.5-liter bottle version of the drink, a first in the “World Kitchen” lineup. On the bottle is some interesting text that tells about how the drink got its concept from a Thai dessert called ローイ・ゲーオ(probably: Loy Kaew) from a lady in Thailand. It also includes the lady’s quote that “Fruit becomes more delicious with salt” and that they(World Kitchen) used that wisdom to produce this drink, which uses salt from Okinawa.


What’s Inside? The drink contains less than 10% of fruit juice, which includes lychee, grapes, and grapefruit, so it’s mostly water. On top of that, the drink contains salt from Okinawa, sugar, and herbs. Despite the fact that it’s less than 10% juice, you can definitely taste the lychee in there. You can also taste the slight saltiness which gives the drink a nice zest to it. The drink tastes best when it’s chilled, and one can understand why it’s such a hit.


Katsastin netistä löytyisikö näistä aarteistani kuvia – löytyi kyllä, sekä samalla tietoa siitä mitä näiden aarteiden saaminen Japanin ulkopuolelle maksaa: Tokyo Bananan kissankielikeksitlaatikko, jossa on 16 kpl keksejä, maksaa 60 dollaria postituksineen. Salt&Litchia ei taida saada tilattua mistään, mutta kesällä pullot maksoivat automaatista alle 2 euroa kappale. Toivottavasti C ja M ette ole tuhlanneet koko omaisuuttanne hyvinvointiini ja Japani-ikävän lievittämiseen! Suuri kiitos vielä, tämä viikko oli ihana kun sain pienen palan Japania tänne Suomeen.


Lisäksi pääsin Roihuvuoreen ihailemaan kirsikankukkien alkavaa kukintaa. Pohdinkin pitäisikö palata vielä torstaina 14.5. testaamaan hanami eli kirsikankukkien katselujuhla suomalaisttain. Japanissa ainakin meininki on kuin Suomen vappu, joten Roihuvuori, ganbatte!


  



P


Viikko Japanissa – vinkit ensikertaiselle

Työkaverit kertoivat onnellisista uutisista: kummallakin edessä on huhtikuussa lähtö viikoksi Japaniin. Onnellinen uutinen heille, minulle vain enemmän tuskaa tähän kotiinkaipuuseen. Minulta on ennenkin kysytty mitä Tokiossa ja/tai Kiotossa kannattaisi viikossa tehdä. Jos nyt menisin ensimmäistä kertaa Japaniin enkä osaisi kieltä tai tuntisi tapoja, tekisin näin:

Opettele edes muutama perusfraasi:
Ohayo gozaimasu = huomenta
Konnichiwa = hyvää päivää
Doomo arigatoo= kiitos
Sumimasen = anteeksi
… o kudasai = saisinko
(Ja työkavereille tiedoksi: saisinko kaksi lasia valkoviiniä = shiroi wain futatsu o kudasai.)

Mutta voit kuitenkin varautua siihen ettet ymmärrä mistään mitään. 3 vuoden japanin opiskelulla sujuu jo kahdet aakkoset ja 250 sanamerkkiä, mutta se riittää vasta ihan alkuun. Voit printata katakana ja hiragana-tavuaakkoset paperilla ja tavata ruokalistaa niillä. Länsimaiset ruuat on kirjoitettu katakanalla. Älä ahdistu Shinjukun asemalla, jolla on 200 exitiä. Keltaisissa exitien vieressä olevissa opastetauluissa on kerrottu mitä ao. exitin ulosmenolla on, eli selvitä esim. hotellisi lähin exit (esim. D15) ja mitä sen ympärillä on (esim. Mitsukoshi building), näiden kanssa navigointi auttaa löytämään perille. Ehkä.

Ymmärrä käyttäytymisen perusteet, jottet pelkkää ajattelemattomuuttasi loukkaa muita.
– Metrossa vie niin vähän tilaa kuin mahdollista, reppu pois selästä ja älä huido muutenkaan ympäriinsä.
– Älä pussaile matkakaveria julkisesti, maaseudulla voi käsikädessä kävelykin herättää pahennusta.
– Älä niistä julkisesti. Siis älä edes harkitse. Varsinkaan ravintolassa. Tai muuallakaan. Niiskuta, sillä se on paikallisten mielestä tosi ok.
– Käyttäydy hillitysti, älä puhu kovaan ääneen (metrossa ei ole suotavaa puhua ollenkaan), älä ohita jonossa – normaalilla suomalaisuudella/kohteliaisuudella pärjää siis hyvin.
– Jos omaat tatuointeja, peitä ne. Japanissa likimain vain yakuzalla (järjestäytynyt rikollisuus) on tatuointeja. Ne ovat tabu, hyväksy se., äläkä paljasta omiasi.

Ylläty iloisesti:
– Japanilaiset ovat varautuneita, mutta erittäin ystävällisiä ja kohteliaita. Vähän niin kuin suomalaiset.
– Julkiset liikennevälineet kulkevat ajallaan. Minuutilleen. Kun olet Tokiossa juna-asemalla ja odotat Kyoton junaa, älä huolehdi jos raitella on 2 minuuttia ennen lähtöä esimerkiksi Sapporon juna. Omasi tulee kyllä ajoissa, eli 2 minuutin päästä. Ja lähtee myös ajallaan, joten reippaasti sisään ja ulos. Asetu siis jonoon (laiturille on merkitty jonotuspaikat), odota kun junasiivoojat laittavat köyden ovelle jos siivoavat ja kun köysi otetaan pois ja kumarrukset on tehty, voit astua junaan.
– Paikalliset saattavat olla hyvinkin kiinnostuneita Suomesta. Muista mainita Marimekko, Joulupukki (Santa Claus, paikallisittain santakurasu) ja Iittala.
– Julkisissa tiloissa ei saa tupakoida. Pihallakaan. Metroasemien edessä on merkitty alue, jossa voi polttaa. Älä riko tätä sääntöä!
– Julkiset wc-tilat priimassa kunnossa. Siis jopa minun mielestäni. :D
– Ruoka saattaa olla hyvää ja halpaa, kun löydät paikallisen syöttölän (izakaya). Juoma virtaa ja rööki palaa – niin siis sisällähän saa polttaa. Myös hotelleissa, joissa huomioi varata huone, joka on non-smoking.
– Elämysmatkaile julkisilla paikoilla juoma-automaateilla: juomat maksavat 100-400 jeniä (100 jeniä on alle euron) ja maistele erimakuisia juomia.

IMG_0368
Metroasemalla – nuo harmaapukuiset hansikaskätiset kaverit ovat junayhtiön työntekijöitä, huolehtivat matkustajien turvallisuudesta.

Huomioi se, etät hotelleissa ei yleensä ole langatonta nettiyhteyttä – nettiyhteys on tyypillisesti järjestetty kaapelilla, joka on kehno kaveri Macin laitteille. Julkisissa paikoissa ei myöskään useinkaan ole avointa verkkoa kuin paikallisille (operaattorien verkot kuten Softbank). Starbucks on tässä poikkeus, mutta sinun pitää ensimmäisellä kerralla rekisteröityä Starbucksin sivuilla – mihin tarvitset verkkoyhteyden.

Tokio

Itse varaisin ensimmäinen päivän löysäilyyn, koska aikaero painaa. Tuttua ja turvallista aamiaista saa Starbucks’sta (lausutaan staabakku). Ottaisin Shinjukussa haltuun esim. Bic Cameran ja Tokyu Hands:n (kaikenmaailman tavaratalot), joissa voi viettää puoli päivää ihmetellen. Tai vierailisin Shinjuku koen -puistossa. Vaikka kaunis puisto onkin, se ei ole mitään verrattuna oikeisiin japanilaisiin puutarhoihin, mutta hyvä chillailuun.

Ostoksille junalla Harajukun St. asemalla pois, siitä Harajuku-dori (katu) ja sitä pitkin ihmetellen Omotesandolle. Käy myös Mother Kurkku:ssa, hyvä lounas about 8-10 euroa. Muista hyödyntää muuallakin lounassetit (lausutaan rantchusetto = lunch set) johon yleensä kuuluu ruoka ja kahvi. Kahvin kanssa tarjoillaan usein pieni määrä maitoa (miruku) ja läpinäkyvää siirappia. Maito kannattaa jättää pois, Siirappia kannattaa annostella maltilla, mutta luoja että se on hyvää! En tiedä saako huhtikuussa jo jääkahvia, mutta avainsanat ovat hotto (hot) ja aisu (ice), kahvilassa tilaat “hitotsu aisuratee o kudasai”, eli saisinko yhden jäälaten. Omotesando Hills ostarilla on kaikki ihanaa – ja kallista.

Käy joku päivä Akihabarassa, jossa korkeat tornitalot ovat vierivieressä ja joka paikassa kuuluu pelihallien jyske. Rohkeasti sisään ja pelaamaan! Pachinko on paikallispeli, hallin tunnistat kyllä kun näet, kannattaa kokeilla! (Ja ottaa korvatulpat mukaan – siis ihan tosissaan!) Akihabarassa on elektroniikkaa enemmän kuin ikinä osaat kaivata, sekä ns. Maid Cafe -paikkoja. Suosikkini on At Home – niminen paikka, tiloja muistaakseni 8 kerroksessa. Valitse kerros teeman mukaan ja asetu jonoon. Sisään maksaa muistaakseni 15 euroa, lisäksi pitää ostaa yksi juoma tai ruoka (tai monta, mutta vähintään yksi tilaus per henkilö). Maid Cafessa tarjoilijat ovat palvelemassa ”isäntiä” ja viihdyttävät ja leikittävät tarkoituksenaan että isäntä tuntee olonsa tervetulleeksi. 2,5 tunnin vierailu jättää oudon olon: kuin eri maailma, jossa on ihan eri säännöt – eikä milliäkään seksuaalisuuteen liittyvääkään näissä paikoissa, kaikki on cute ja kawai (söpöä). Jos mahdollista, esitä pyyntö maidista joka puhuu englantia – ei välttämättä hyvin, mutta hän osaa tulkata tätä hullua maailmaa sinulle. Suosittelen suuresti! Surrelialistisin kokemukseni, mutta menisin takaisin koska tahansa.

Tokiossa Tsukiji – kaksi ruokapaikkaa jotka on ylitse muiden, tunnistat ne jonoista. 45 minuutin jonotus ei ole mitään siihen nähden, jos saat loistavaa sushia. Tsukijissa kannattaa käyttäytyä kunnolla ja muistaa, että kalakauppiaat tekevät työtään, joten älä jää kulkureiteillä keskelle pyörimään, valokuvaaminenkin on välillä kielletty. Daikanyaman alue on tosi kiva, Shibuyan lähellä. Sieltä löytyy trendikkäitä ruokapaikkoja ja kahviloita sekä melkoisen hipster-tyyppisiä kauppoja. Meiji-jingu, jos kaipaat perinteitä: korkein puinen torii-portti, iso puisto (jonka puista ymmärrät ehkä mistä Hayao Miyasaki on saanut inspriraationsa) ja vanha temppeli.

IMG_0366
Tokio iltavalaistuksessa. Miten onnellinen olisinkaan, jos saisin asua täällä… Lempimaisemiani.

Tokiossa jokainen päivä on seikkailu, jokainen alue erilainen ja jo metrolla matkustaminen on elämys. Starbucks myös – en koskaan käy Suomessa Stabassa (japanilaiset kutsuvat Starbucksia Stabaksi), mutta siellä siinäkin on oma jännityksensä. Ja kaupat – Tokyu Hands, jossa 8 kerroksessa löytyy kaikki maan ja taivaan välillä, ja Bic Camera, sama juttu – ei siis pelkkää elektroniikkaa, mutta sitäkin. Molemmissa em. kaupoissa on muuten kohtuuhintaista paikallista kosmetiikkaa, jos yhtään kiinnostaa niin kannattaa tsekata! Japanilaiset naiset ovat suomalaisia valovuosia edellä kosmetiikan laatutietoisuudessa, joten edullisestikin voi tehdä löytöjä.

Kyoto

Käy Kyotossa shinkansen-junalla yön yli reissulla. Osta etukäteen Japan Rail Pass, jonka otat käyttöön JR:n (Japan Railway, paikallinen VR) toimistossa. Voit katsoa Hyperdiasta englanniksi sopivan junan etukäteen ja JR-toimipisteessä voit varata istumapaikat haluaamasi junaan. Huomioi, että Nozomi-juniin JRP ei kelpaa, mutta älä myöskään ota vaihtoja miljoonan aseman kautta. Ei sikäli ettei se onnistuisi, vaan siksi että on kivempi istua suoraan perille kulkevassa junassa joita kuitenkin menee useampi tunnissa. Lisätietoa junamatkailusta Japanissa: http://www.japan-guide.com/e/e2018.html

Itse lähtisin Kyotoon heti aamulla, junamatka kestää pari tuntia ja osta lähtöjuna-asemalta ns. bento box, eli eväslaatikko, mukaan. Kyotossa voit käydä katsomassa Kinkakujin (kultainen temppeli), Sanjusangendon kultaiset patsaat (teki minuun suuren vaikutuksen, oikeasti pyhä paikka) tai käydä juomassa Kiyomizudera-temppelissä pyhää vettä. Samalla temppelialueella voit myös tehdä rakkaustaikoja (kysy niin kerron) ja mennä sivutemppeliin esittämään toiveen pilkkopimeään, jossa hierotaan pyörivää kiveä (älä kysy enempää). Ihana ajatus, että Kiyomizuderaan tehtiin pyhiinvaelluksia jo ennen vuotta 1000.

IMG_0365
Kinkakuji, eli kultainen temppeli. Ole aamulla ajoissa liikkeellä, tämä on suosittu nähtävyys.

Lisäksi kävisin jossain pienessä ja ihanassa temppelissä, suosikkejani ovat Shonen-in, Enko-ji (tätä tuskin löydät ilman japaninkielistä apua), Shinen-in ja Koto-in. Temppelit eivät ole vain temppeleitä, vaan useimmilla on enemmän tai vähemmän upea puutarha. Kysy, niin puhun rakkautenikohteesta tuntikausia lisää. Jos olet etukäteen ajoissa liikkeellä, voit netistä varata liput vierailulle Katsura Rikyu -keisarilliseen puutarhaan (ilman passia ei sisään pääse lipullakaan, joten ota se mukaan), joka on yksi Japanin hienoimmista tai ilman varauksia voit käydä Nijo-linnassa, jolla on myös kaunis puutarha. Tai ota juna Fushimi-Inariin, ja käy katsastamassa ne oranssit portit – jo tunnin kävelyllä saa fiiliksen paikasta – ja etsi oman syntymävuotesi alttari ja jätä lahjus. Voit samalla tsekata ovatko vuonna 2011 jättämäni euron kolikko ja Mynthonit paikallaan. :D

IMG_0367
Enkoji-temppeli/puutarha syksyn väreissä. Taivaani.

Kaupungilla kävisin Iyemon -teesalongissa, kaikkea teestä modernilla twistillä: teen lisäksi teestä drinkkejä, olutta, jäätelöä, jälkiruokaa ja ihan hyviä ei-tee-välipalaruokia. Cafe Bibliotek Hello on tosi kiva, samoin yksi lempipaikoistani eli Efish, kahvila Kamo-joen (Kamogawa) rannalla Gojon alueen tienoilla. Kiipeä yläkertaan ja yritä saada ikkunapöytä – tässä paikassa olen itse onnellinen. Loistavaa sushia (ilmeisesti kaupungin parasta) on Kawaramachi-kadulla, Shijo-dorin ja Oike-dorin välisellä pätkällä: jos kävelet Shijo-dorilta kohti Oike-doria kadun oikealla puolella, on etsimäsi paikka vasemmalla olevan Loft-tavaratalosta vähän eteenpäin (mutta siis tien toisella puolella). Lounas maksaa alle 10 euroa. Englantia ei puhuta, mutta ruoka on taivaallista. Perusmättöä (sushia) saa taas Loftista vähän kaupunkiinpäin (samalla kadunpuolella kuin Loft) ja paikassa on liukuhihnasushi (kaiten sushi). Huomioi kuitenkin, että ideana ei ole ottaa hihnalla kulkevia susheja, vaan tehdä tilaus ruudulla (pääsi yläpuolella) ja systeemi alkaa piipata kun ruokasi tulee hihnalla kohdallesi muutaman minuutin kuluttua. Juomat tilataan tarjoilijalta. Menu on screenillä englanniksi (huomasin itse 3 kerran jälkeen vahingossa, käytettyäni systeemiä ensin japaniksi…). Edullista, hyvää, ähkyvaara.

IMG_0364
Shijo-dori, Kyoton pääkatu.

Kyoton tavaratalot ovat Takashiyama (tsekkaa alakerta, jossa on käsittämätön ruokaosasto!), Daimaru (ihan ok), Marui ja Loft, sekä Fujii Daimaru, jossa on kaikki coolit kaupat. Lisäksi lempipaikkojani on Kyoto-ekin (Kyoto aseman) maanalaiset ostoskeskukset (huom monikko), jossa esim. Porta ja Isetan ovat vierailujen arvoiset. Muita lempiostospaikkojani ovat 100 jenin kaupat, joita löytyy aina siellä täällä. Välipalaa (ja kaikkea muutakin maan ja taivaan välillä, jopa pesupusseja) saa 7 Eleven, Lotte, Lawson ja Family Mart -kioskeista. Rohkeasti vaan sisään ja ostoksille! Näissä paikoissa kävi lähes aina jopa luottokortti… Jos löytyy wasabisipsejä, kannattaa kokeilla – en tosin ota vastuuta, koska huomattava koukuttumisvaara on edessä…

Tässä ensi hätään – toivon, että rakastut Japaniin yhtä intohimoisesti kuin minä, koska silloin minulla on taas yksi henkilö lisää joka tajuaa hulluuteni ja joka jaksaa kuunnella tuntikausien paatoksellista ylistystä. Todennäköisempää lienee, että toteat että tämä ei todellakaan ole sinun paikkasi ja että hyvä kuitenkin kun tuli käytyä. Pidä kuitenkin mielessä, että Japani ei ole vain Tokiota tai Kyotoa – yhtä ihanaa betoniviidakkoa ei muualla kuin Tokiossa ole (Osaka päässee lähimmäksi), mutta oikea maaseutu on jossain ihan muualla. Kontrasteja kuitenkin riittää joka lähtöön: suuri-pieni, moderni-ikiaikainen, vilkas-seesteinen, pidättyväinen-päällekäyvä, kaunis-ruma, länsimäinen-japanilainen, esteettinen-teollinen, ihana ja ihmeellinen-hirveä. Älä siis tuomitse yhden päivän perusteella. Japani osaa hämmentää hyvällä ja pahalla tavalla, kaikki on erilaista – ja kuitenkin hyvin samanlaista.

Jos vinkeistäni oli apua, tuo pullo tai pari Salt and Fruit -juomaa ja pari kappaletta touch pen -kyniä iPadille (jälkimmäisiä on Bic Camerassa ja Tokyu Handsissa), sekä jos ja kun opit jotain uutta mitä minä en vielä tiedä, kerro minullekin kun palaat.

Hyvää matkaa! Ganbatte! (= onnea koitokseen)

P

Jos kiinnostus heräsi, käy katsomassa Pinterest boardini, jossa on yli 3000 Japani-aiheista kuvaa.

Japani-mania on vaarallinen tauti

Terveisiä taas Japani-hullun maailmasta, jossa kesään lopun kotiintuloa seuranneena parina viikkona olin vain vilpittömästi onnellinen ollessani kotona: normaaliarkirytmi töissä, jee! Salaattia ruuaksi ja hedelmistä överit! Ei huolta maanjäristyksistä! Tajuan about kaiken mitä kadulla ja spårassa puhutaan!

… mutta sitten, hiipien ja vähän yllättäen se iski: koska pääsee takaisin Japaniin? Suunnittelin hetken aikaa matkaa marraskuulle 2014 Kyotoon ruskaa katsomaan, mutta suunnitelma ei päässyt toteuttamisasteelle budjetti-, aikataulu- ja työasioiden vuoksi. Oh well. Hautasin haaveeni, mutta sitten tapahtui jotakin kohtalokasta, ja syyttävä sormi osoittaa sinuun, ihana A!

IMG_0319.JPG

Tältä se olisi näyttänyt… Googlesta hakusanalla ‘Japan autumn leaves’ löytää muita esimerkkejä. Tämä kuva on täältä

A nimittäin antoi minulle lainaan kirjan “Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin” ja sanoi “tulit mieleen tästä ja ajattelin että jos haluat lukea“. Kirja on suomalaisen naisen, Mia Kankimäen kertomus siitä, kuinka hän päätti ottaa töistään vuoden vuorotteluvapaan ja lähti maailmalle, josta merkittäväksi osaksi Japaniin – kuulostaako tutulta: suomainen nainen, joka oli hullaantunut Japaniin (kiitos vaan A! :D). Oikeastaan kirja kertoo siitä kuinka Mia koki hengenheimolaisuutta Sei Shonagon -nimisen kirjailijan kanssa ja halusi lähteä Kyotoon tutustuakseen Seihin ja hänen maailmaansa paremmin.

Ihan hyvä juttu, mutta Sei kirjoitti romaaninsa noin vuosina 994-1012 – ja niin, siitä ei siis puuttu ykköstä edestä, eli yli tuhat vuotta sitten. Kirjan nimi on Pillow Book, ja usein – liian usein – siihen liitetään eroottisuutta. Kirjan lukeneet tietävät että kirjassa ei em. alan materiaalia ole, ainakaan meille jotka emme koe kiihtyvämme hovimiesten vaatteiden kuvailusta, viittauksista kiinalaisiin runoihin, listoihin vuorista ja asioista, jotka ovat söpöjä. Trust me on this one, olen lukenut Sei Shoganonin kirjan ennen kuin luin Mian opuksen, joten Sei oli tuttu. Kirjan paras juttu on mielestäni se, että Sei voisi olla kuka tahansa 20-60 -vuotias suomalainen nainen, joka tykkää listata asioita, tehdä postauksia facebookiin ja juoruta ystäviensä kanssa, ja siis oikeasti eli yli 1000 vuotta sitten! Ok, ymmärrän, jos ei tunne Japanin historiaa niin tätä lienee vaikea asettaa perspektiiviin, mutta kesällä Kyotossa näin 800-luvulla tehtyjä kirjoja, jotka olivat hienompia kuin suomalaiset 1800-luvun teokset. Ei ihme, koska Suomessa opeteltiin kirjoittamaan vasta 1800-1900-luvun alussa, kun taas Japanissa jopa nainen (!) osasi kirjoittaa jo vuonna 1000. Suomessa varmaan asuttiin vielä 500 vuotta myöhemmin puissa ja syötiin käpyjä… (Jos muuten haluat lainata sen Pillow Book -kirjan niin laita viestiä, Akateemisellakaan se ei maksanut kuin vähän yli kympin jos haluat tsekata.)

Omassa kirjassaan Mia matkustaa Kyotoon pariin eri otteeseen muutaman kuukauden pätkiksi. Kirjaa lukiessani välillä huudahdin ehkä ihan ääneenkin, että ‘mä niiiiiin tiedän tuon’ paikan, tavat, ihmiset… Kirjassa Mia kokee myös Kyoton sakura hanamin, eli kirsikankukkien katselun ajan, joka paikkakunnasta riippuen tapahtuu tammi- ja toukokuun välillä, joskin pääosin maalis-huhtikuussa. Japanissa se on iso juttu ja koko Japani (ja ne amerikkalaiset ja muut turistit) matkustaa sinne kukkia ihailemaan. Eihän sinne sekaan kukaan hullu lähde, varsinkaan kun on high season -hinnat ja joka paikka täynnä ryysääviä japanilaisia! Näin olen aina sanonut, mutta olen nyt ehkä muuttamassa mieleni. Syy on Mian kirjan, jossa hän kertoo miltä se kirsikankukkahulluus tuntuu:

“Olen matkalla kohti onnellista hanami (kukkienkatselu) yliannostusta. Uu, näen pilviä puiden oksilla. Uu, sataa vaalenapunaista lunta. — Temppeleiden pihoilla on valtavia, vanhoja, bambukepein tuettuja kirsikkapuita, jotka eivät tahdo mahtua valokuviin. Jotkut puut ovat niin korkeita, että niiden kukkapilvet levittäytyvät vasta huikean korkealla sinistä taivasta vasten, valkoiset kukat kuin raskaina lumikinoksina puiden oksilla. Riippuvien, itkupajuja muistuttavien lajikkeiden kukat valuvat oksilta ryöppyävinä putouksina, maata vilistäen. — Välillä seison vienossa valkeassa kirsikankukkasateessa, kukkia tarttuu hiuksiin ja vaatteisiin.”

No, ehkä tuo ei sinua sykähdyttänyt, mutta näin minä asian näen:
1. Minä tiedän (!) mitä puita Mia tuossa tarkoittaa, minä olen nähnyt kesäasussa puutarharetkilläni ja nyt minun on pakko päästä näkemään niiden kukkivan.
2. Hetki, jonka haluan elämässäni kokea on olla kirsikankukkasateessa. Joku haluaa nähdä 5-vuotiaansa pyöräilevän, tai hypätä itse laskuvarjolla edes kerran, mutta minä haluan olla Kyotosa kun kirsikankukat lakastuvat ja putoavat maahan.

IMG_0320.JPG
Tältä se näyttää unelmissani…

IMG_0321.JPG
… ja tältä luultavasti todellisuudessa. :)

Niinpä ryhdyin toimeen. Loistava esimieheni antoi luvan lomaan, lennot olisi valmiiksi katsottuna… mutta rakas majapaikkani kesän retkeltä onkin jo buukattu täyteen. Ei ihme, kun kerran koko maailma haluaa sinne Kyotoon yhtä aikaa. Päätin etten luovuta, vielä. Viime kerrallakin näytti pitkään siltä, että hieno suunnitelmani ei voisi toteutua, vaan kuinka kävikään… Laitan anomuksen universumille: jos tänä keväänä on oikea hetki, niin lähtisin mielelläni takaisin kotikaupunkiini ja saisin kirsikankukkasateeni. Ja jos ei, voin toki mennä kesäkuussa taas Inspaan pariksi viikoksi jumppaamaan, sekin on tosi ok. <3

Nyt kaikkien peukut pystyyn, tämä mania talttuu vain altistumalla aiheuttajalleen säännöllisin väliajoin.

P

Kyoto kiittää ja kuittaa

3,5 viikkoa on mennyt kuin siivillä. Mihin ihmeeseen ne kaikki päivät oikein katosivat? Totta: puutarhoihin, temppeleihin, InSpaan ja Starbucksiin. Vähän nähtävyyksiin, vähän 8 neliön kämppäni sänkyyn ja aika paljon Kyoton katuja edestakaisin kulkemiseen, kun eksyin taas vaihteeksi. Aika paljon myös Kyoton metroon ja juniin, vaikka kävelin enemmän kuin olisin etukäteen ajatellut.

20140624-201617-72977376.jpg

Ennen matkaa mietin että pärjäänkö. Pärjäsin. Pärjäsin tosi hyvin. Olin rohkeampi kuin uskoinkaan ja toivon, että saan siitä edes hippusen mukaani tulevaisuuden reissuille. Uskalsin mennä InSpaan kyselemään, että saako jäseneksi tulla kuukaudeksi ja uskaltauduin japaniksi pidetyille jumppa- ja joogatunneille. (Lisäksi olen käynyt kuntosaliorientaation, joten minut uskaltaa päästää kuntosalille paikallisten joukkoon.) Olen pärjännyt japaniksi yllättävän hyvin ja halu oppia lisää on syttynyt uudestaan. Olen rohkeasti kysynyt neuvoa ja apua, välillä olisi toki voinut ensin miettiä mitä sanoja neuvojen kysymiseen tarvitaan. En ikävöinyt kotiin oikeastaan ollenkaan, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö olisi kiva palata – päinvastoin, on ihanaa päästä takaisin kotiin ja töihin. 

Ei lomaelämä täydellistä ollut. Mokailin milloin missäkin, mutta se on ihan totta mitä siitä sanotaan: mitä enemmän mokailee, sitä korkeammaksi “kipukynnys” kasvaa ja välittää vähemmän mitä muut ajattelevat. Kohtasin oikeaa rasismia. Kohtasin myös vilpitöntä hämmästystä siitä, että silmäni ovat siniset ja siitäkin, että puhun japania. Huomasin myös, että yleensä ihan pienet lapset (1-3 -vuotiaat) eivät osanneet pitää erilaista ulkonäköä mitenkään outona, vaan vasta vähän vanhemmat lapset kiinnittivät huomiota poikkeavaan ulkonäkööni. Ehkä kyseessä on opittu taito? Kohtasin myös niitä piinaavia japanilaisia itikoita, jotka eivät inise vaan iskevät kiinni arvaamatta. Hikoilin +30 asteessa ja kosteusprosentin ollessa yli 90. Eksyin jatkuvasti. Opettelin myös käyttämään air conditioneria japaniksi siinä vaiheessa kun se huusi täysillä kuumaa ilmaa – ei mikään helppo juttu, kun kaiki toiminnot on esitetty kuvamerkeillä jotka eivät ole millään tavoin havainnollisia länsimaalaisen silmiin. Söin olosuhteista johtuen ruokaa, joka ei olisi ollut ykkösvaihtoehtoni. Opin muistamaan taas, että reissussa kannattaa aina syödä, juoda ja käydä vessassa kun siihen on mahdollisuus. 

Reissun kohokohdat? Jälleenkohtaaminen japanilaisen jääkahvin kanssa (ei siis se Starbucksin aisukaferatee, vaan perinteinen jääkahvi jossa ei ole maitoa). Rakastuminen matchaan. Enko-jin puutarha ja paikallinen pyhä mies, joka kehui japanin taitoani. Uudet löydetyt upeat puutarhat, kuten Taizo-in, Murin-an, Sanzen-in ja Shonen-in. Vanhat rakennukset. Temppeleiden ja suitsukkeiden tuoksu. Yamazakin Hibiki-viski. Kamogawa-joki. Historia. Historian aarteet! Värit! Ja – yllättävää kyllä – ehkä eniten kuitenkin ihmiset. 

Olen kohdannut kertakaikkisen ihastuttavia ihmisiä. Uskomattoman herttainen joogajohtaaja A, joka tunnin jälkeen alkoi jutella kanssani ja pyysi lähtemään siltä seisomalta kanssaan dinnerille. (Menin, oli tosi kivaa.) Herra Koban Frescon edessä, joka moikkailee joka päivä kivasti kun kuljen ohitse. Gojon aseman lipputarkastaja (se nuorempi), joka tunnistaa minut aamuisin kun lähden seikkailuihin. Uji:ssa ravintolan henkilökunnassa mies ja vanhempi rouva, jotka tuntuivat ottaneensa elämäntehtäväkseen huolehtia että pärjään näyttämällä missä voin istua (paikallisten joukossa) ja että saan vettä, teetä, ruokaa ja kengät ja laskun ja…  Ryoan-ji:ssa kaksi vanhempaa rouvaa matkamuistomyymälässä, jotka eivät halunneet myydä postimerkkejä 1500 jenillä, joiden oikea arvo oli 800 jeniä (älkää kysykö miksi niitä myydään sillä hinnalla, en tiedä), jotka keskenäisen keskustelun päätteeksi tulivat tulokseen etteivät halunneet vedättää turistia vaan ohjeistivat menemään postiin. Kaikki ne lippujen myyjät ja ravintoloiden tarjoilijat, joiden kanssa on juteltu siitä että kuinka ihmeessä puhun japania ja miten vaikeata se oppiminen onkaan. Kaikki ne tavalliset ihmiset kadulla, joilta olen kysellyt että onko sejase tuollapäin, meneekö tämä bussi sinnejasinne, missä mahtaa olla puutarha/temppeli sejase – jotka ovat ottaneet tehtäväkseen auttaa turistin oikeille jäljille, välillä vaivoja kaihtamatta. InSpassa rouvat, jotka ovat tulleet tekemään tuttavuutta tai neuvomaan tunnin oikean välineistön valinnassa. Kertakaikkisen mykistävää, miten ystävällisiä ihmisiä olen kohdannut!

Ehdin 31 puutarhaan ja hankkimaan itselleni riittävästi japani-tuliaisia (viskiä, Lisn-tikkuja, japanilaista kosmetiikkaa, vihreää teetä, herkkuja, muutaman vaatteen jotta seuraavalla kerralla sopeudun paremmin joukkoon). Sen verran “paikallistuin”, että Starbucksiin mennessä opin viemään ensin kassini sopivaan pöytään varaamaan paikkaa ja vasta sitten tilausta tekemään. Opin käyttämään sateenvarjoa aurinkovarjona paikallisten tapaan. Opin sujuvaksi siinä, että kengillä ei koskaan – siis koskaan! – ole soveliasta astua puiselle ritilälle tai kuistille, vaan kengät otetaan aina ensin pois ja vain sukkasillaan astutaan. Opin myös paheksumaan niitä turisteja, jotka mokailivat tämän kanssa (tästä en ole ylpeä). Opin myös kierrättämään ja istumaan polvien päällä japanilaisittain niin, että teeseremonia tai temppeliopastus ei ollut täyttä tuskaa. Rakastuin matchaan ja opin jopa pitämään wagashi-mollukoiden punapaputahnasta. Valitettavasti 3,5 viikkoa eivät kuitenkaan muuttaneet ihoani japanilaisen virheettömäksi tai tyylitajua pistämättömäksi. Enkä vieläkään – harjoittelusta huolimatta – osaa syödä puikoilla oikeaoppisesti.

20140624-201937-73177027.jpg

Kyoto oli tällä kertaa erilainen kuin edellisellä kerralla. Vähemmän turistillinen, enemmän arkisempi mutta coolimpi. Pääsin vähän paremmin sisään paikalliseen elämänmenoon ja ehkä vähän yllätyin siitä, miten vähän näinkään ensimmäisellä vierailullani. Tunnen Kyoton jo aika hyvin, mutta paljon jäi kuitenkin näkemättä ja kokematta. 

Reissupäivitykset päättyvät tähän, mutta kirjoittelen myöhemmin vielä tähän blogiin Japani-juttuja sekä puutarhoista että niistä things japanese, eli syistä, joiden vuoksi minulla on tähän hassuun ja hullunkurisen herttaiseen maahan rakkaussuhde. 

Kiitos teille jotka olette olleet matkassani hengessä mukana ja seuranneet sen etenemistä tämän blogin kautta! Kun aloitin blogin kirjoittamisen minulla oli 3 uskollista ihanaa lukijaa: rakas aviomieheni, AA ja ihana M, nyt myös äiti, sisko ja muutama muu.  :D Olen saanut kertakaikkisen sydäntälämmittäviä viestejä täällä tien päällä ollessani – niistä kiitos kiitos kiitos!

20140624-201720-73040548.jpg

20140624-201844-73124248.jpg

Kannattiko reissu? Kyllä, enemmän kuin arvasinkaan. 

Lähtisinkö uudestaan? Ehdottomasti. 

Palaanko takaisin Kyotoon? Toivottavasti pian. 

P

Maiko experience

Todettakoon heti alkuun, että lukijaäänestyksen täysin ylivoimaisesti voitti maiko experience. Hiukan hirvitti, mutta kun hulluuden makuun on päässyt, voi jatkaa samalla linjalla. Lonely Planet oli listannut Kyoto-aktiviteettien joukkoon ns. maiko experiencen, joten lisäsin sen yhdeksi vaihtoehdoksi aktiviteettilistalla – niin, miksipä ei..? Sen lisään kuitenkin, että maiko experiencessa ei ole kyse unelmieni täyttymyksestä, en haaveile näyttäväni maikolta. (Sen sijaan mielelläni vaihtaisin osaa perussievän japanilaisen naisen kanssa, joka on pukeutunut yukataan ja on meikattu ja kammattu taidokkaasti.)

Maiko experiencessa kyse on mahdollisuudesta maksua vastaan pukeutua maikoksi. Maiko on geishojen ns. oppipoika (siis tytär), vähän kuin työharjoittelija, sillä erotuksella tosin, että koulutukseen sitoudutaan jo ihan lapsena ja vain harvat kelpuutetaan. Uravalinta tehdään siis hyvin nuorena. Maikot palvelivat geishoja palvelustyttöinä ja parhaat maikoista kelpuutettiin koulutuksen päätteeksi geishan ammattiin. Niiden, joita ei kelpuutettu oikean geishan a.k.a. monien perinteisten japanilaisten taiteiden osaajan tehtävään, elämä meni sitten kai useimmiten ns. alamäkeen ja vaihtoehto jonka osa valitsi oli itsensä myyminen. Oikeat geishat olivat ja ovat siis taiteilijoita – tällä hetkellä Kyotossa olevien geishojen tai maikojen määrää en saanut selville pikaisella googlettamisella, mutta jostain muistan lukeneeni että joitakin kymmeniä. Niin se historian arvostus Japanissakin murenee… (Sen sijaan Gionissa, joka oli teehuoneiden suuri keskus 1600-1800-luvuilla, on tällä hetkellä kymmeniä tyttöbaareja – siellä naisten kanssa voi keskustella, mutta virallisesti ainakaan ei muuta kanssakäymistä suvaita.)

Kuten aiemmin mainitsin, kaduilla näkyy yllättävän paljon naisia ja pariskuntia pukeutuneena yukataan tai kimonoon, nähtävyyksillä erityisen usein, mutta ihan kaupungillakin – selvisi, että on suosittua Kyoto-visiitillä liikkua kaupungilla yukatassa tai kimonossa. Suomeen sama ei oikein tunnu istuvan… Turun linnaan tai vanhaan Porvooseen kansallispuvussa? :)

Asuntoni lähellä on liike nimeltä Yumeyakata, jossa se yume tulee sanasta yumei (kaunis) ja yakata taas – en tiedä mitä sillä tarkoitetaan, luin ensin itse että yukata, joka on se asu. Sisään ja ulos putiikista liikkui joka päivä runsaasti kauniita yukata-pukuisia nuoria naisia, (jonkun verran miehiäkin), joita ei voi olla ihastelematta. Pohdin pari viikkoa mistä salaseurasta tai kerhotoiminnasta on kysymys, kunnes älysin googlata: paljastui, että Yumeyakata vuokraa yukatoja juurikin näitä kaupunkivisiittejä varten, samasta paikasta saa hankittua myös kampauksen ja meikin. Ilmankos ne neitoset ottivat kännyköillään selfieta ja pyytävät korttelipoliisia ottamaan heistä kaverikuvia kameralla! Hyvin näyttää  korttelipolisiin työtehtävien laajennus heille itselleen sopia. :) Samalla googlauksella paljastui, että Yumeyakatasta saa myös maiko experience -palveluita. Ei muuta kuin nettilomakkeen täyttöön, vahvistus ajankohdasta ohjeineen tuli seuraavana päivänä. 

Vahvistusmeilissä oli saapumisohjeet, joista paljastui, että maiko make over -studio on minun kotikadullani (3 minuuttia siitä liikkeestä, jonka alun perin bongasin. Niin selvisi kotikatuni nimi toiseksi viimeisenä päivänä. :D Menin paikanpäälle ilman meikkiä, vastaanottaja oli erittäin herttainen nainen, jonka kanssa kommunikoimme pääasiassa japaniksi, välillä englanniksi kun sanat loppuivat kesken. Ensin riisuttiin vaatteet pois ja tilalle punainen kaapu, jonka päälle yukata ja jalkaan valkoiset geishojen sukat. Kamera laitettiin pieneen silkkipussiin, jota sai roudata mukana. 

Ensimmäiseksi vuorossa oli meikki: kasvoista piti pestä kaikki rasva pois ja sitten väriä – sitä valkoista ja punaista naamaan. “Meikkivoide” oli paksua valkoista tököttiä, jota ohennettiin jollakin nesteellä ja levitettiin (maali)siveltimellä kasvoihin, kaulaan ja niskaan. Päälle valkoista ja vaaleanpunaista puuteria. En ollut tullut ajatelleeksi että geisha/maiko meikissä kasvoissa tosiaan on vaaleanpunaistakin! Silmiin laitettiin rajaukset punaisella ja mustalla, kulmakarvat väritettiin samoin punaisella ja mustalla. Huulet pitää rajata piennemmäksi kuin normaalisti, ja maalataan voimakkaan punaisella värillä. Tässä vaiheessa jo huomaa, että siniset silmät eivät sovi maiko-lookiin, mutta minkäs sille voi.

Meikin jälkeen pukeuduttiin, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että tämä herttainen rouva työskenteli kankaiden kanssa noin 30 minuuttia. Yukata pois, päälle punainen sakura-yukata (se aamutakin näköinen), jota sidottiin vaaleilla pitkillä kangassuikaleilla paikoilleen. Sitten hartioille kauluskangas. Tämän kokonaisuuden päälle tuli kimono, jonka sai valita noin 30 kuosista: osoittelin muutaman suosikin ja pyysin rouvaa valitsemaan niistä sen, joka eniten sopii minulle. Taas lisää niitä kangassuikaleita kiristämään, olo alkoi olla jo aika ahdas, etenkin kun kimono todellakin painaa aika paljon! Tämän jälkeen vyötärölle tuli punaista noin 30 cm leveää kangassuikaletta joitakin metrejä, jota kiristettiin ja kiristettiin, rouva kiskoi koko voimillaan kangasta tiukemmalle sillä seurauksena, että kovin syvään ei voinut hengittää. Tämän päälle tuli ns. obi, eli paksu kangas, pituus about 4 metriä, joka teki olosta entistä tukalamman. Lopputuloksena köytetty ja painava olo, mutta ei kohtuuttoman epämukava. En voinut olla ajattelematta osaaottavasti niitä japanilaisia naisia, jotka juhlatilaisuuksiin pukeutuvat kimonoon ja näyttävät siinä liikkuessaan vaivattomilta ja eleganteilta. Voitte uskoa, että omasta töpsöttelystäni oli eleganttius aika kaukana, kun siirryimme peruukin laittoon.

Oikean maiko-kampauksen teko kestää tunteja, joten näissä make overeissa käytetään peruukkia. Kampaus oli peruukissa valmiiksi, samoin osa koristeluista. Lopuksi sai vielä valita muutaman hiuskoristeen 5 eri vaihtoehdosta. Rouvan mielestä lopputulos oli kirei (kaunis), mutta omiin silmiin tietysti uusi tyyli näytti pääasiassa oudolta. Ei huonolta, mutta oudolta. Tämän jälkeen siirryttiin valokuvausstudioon – osuus, joka itseäni ahdisti muuttumisleikissä eniten. Hintaan kuuluu 3 poseerausta, asennot saa valita 12 vaihtoehdosta. Lisämaksusta olisi saanut lisää eri poseerauksia. Koska en ollut lainkaan perehtynyt maikojen poseerauksiin, olin täysin ohjeiden armoilla (ohjeet tietysti japaniksi) joita naisvalokuvaaja antoi: käsi sinne, silmät tänne, käännä kasvoja näin… Ainut asia minkä tiesin etukäteen oli että maikot eivät poseeraa suu auki, eikä hymyileminen niin että hampaat näkyy tule kyseeseen. (Sivuhuomautuksen: sama hampaiden näyttämättömyys on ollut Japanissa naisille yleistä pitkään, nyt näkyy jo mainoksia joissa naiset hymyilee niin että hampaat näkyy.) No, kysymys kuuluu että millaista ilmettä sitten haetaan? En tiedä vieläkään. :)

Itse studiokuvaus oli ohi 10 minuutissa. Matkalla lookista purkautumiseen meikkaaja/pukijarouva kysyi että haluanko että hän ottaa minusta valokuvia. Miten ystävällistä! En tiedä johtuiko se siitä että hän sääli minua kun minulla ei ollut kaveria mukana ottamassa kuvia (se on sallittua), vai tapahtuuko aina näin. Otimme yhteensä varmaan 30 kuvaa 10 eri asennossa, viuhkan, rasian, pallon jne. kanssa. Tässä niistä kolme:

20140623-224817-82097845.jpg

20140623-224819-82099739.jpg

20140623-224815-82095444.jpg
Tuo keskimmäinen on japanilaisten vakio valokuvajuttu, ei ole kunnon kuva jos sormilla ei tehdä noin ja kuvaaja sano “chiisu” (cheese).

Loistavat ohjeet ja olisinkin toivonut että mieluummin meikkaaja/pukijarouva olisi ottanut kaikki valokuvat… Tämän jälkeen koitti purkautuminen uudesta lookista. Ensin peruukki pois, sitten kimono ja vaatteet pois (tilalle yukata), sitten meikki pois. 

Sain hienon kansion jossa on kolme kuvaani, sekä kuvat cd-levyllä, hinta yhteensä vajaa 100 euroa 2 tunnin työstä. Kuvat itsessään olivat kai ok – no, en koskaan välitä katsella itseäni valokuvissa, mutta ehkä maiko-meikissä vielä vähemmän. Ja ne poseeraukset… No, ehkä olisi ollut syytä opiskella niitä etukäteen. Edellisen kerran olen ollut valokuvausstudiossa ylioppilaskuvauksessa, joten ehkä silläkin on osuutensa, että melkein 20 vuodessa ulkonäkö väistämättä muuttuu epäedullisempaan suuntaan. :) Virallisia kuvia en saa tähän mukaan, koska ne ovat modernisti (?) cd:llä.

Studion seinillä oli paljon ihania kuvia japanilaisista tytöistä kauniissa meikeissä ja kampauksessa pukeutuneena kimonoon. Jos joskus harkitsen samaa uudestaan, maksan vaikka pienen omaisuuden jotta minut naamioidaan sieväksi japanilaiseksi neidoksi. No, olisi onnistunut sekin paremmin 20 vuotta sitten. :D Tuskin täälläkään ihmeisiin pystytään, joten se jäänee haaveeksi. Studion seinillä oli myös kuvia omistuskirjoituksin, veikkaan että kyseessä oli paikallisia julkkisasiakkaita, mutta paikallista sceneä tuntematta veikkaus jää vahvistamatta. 

Kaikenkaikkiaan maiko make over oli elämys, josta mielelläni maksoin 100 euroa. Etenkin, kun meikkaaja/pukijarouva oli superherttainen ja ystävällinen. Kyynikot voisivat tietysti sanoa, että siitähän hänen elinkeinonsa riippuu, mutta jos miettii Suomessa palveluammateissa toimivia ihmisiä niin sama palveluasenne ei sielläkään ole itsestäänselvyys kaikkialla. Kiinnostavinta oli saada käsitys siitä, mitä kimonoon pukeutuminen oikeasti tarkoittaa: osien lukumäärä, kankaan määrä ja paino olivat yllätys. Samoin oli kiinnostavaa nähdä miten perinteinen maiko-meikki tehdään. Nyt ainakin voin sanoa että olen kerran elämässäni ollut “köytettynä” kimonoon. Lupaan yrittää muistaa kokemuksen ja olla valittamatta ensi talvena kun talvitakki painaa hartiat lysyyn: Japanissa naiset pukeutuvat juhliin kimonoon myös kesäisin kun lämpötila on +35C ja kosteusprosentti on 90. Siihen verrattuna talvisaappaat ja -takki ei ole ongelma eikä mikään. 

Huomenna vielä viimeiset nähtävyydet tälle reissulle, ylihuomenna alkaa kotimatka kukonlaulun aikaan…

P

TOP 10 asiaa, joita jää Japanista ikävä

Kolmessa viikossa on selvinnyt aika hyvä kuva asioista, joita jään kaipaamaan täältä Japanista kun palaan Suomeen. Se ei tarkoita sitä, että täällä kaikki olisi ihanaa ja Japani olisi paratiisi, mutta jokaisessa maassa on asioita, jotka mielellään toisi kotimaahan.

Tässä minun TOP 10 countdown:

10. Japanilaisten kawai-hassutukset. Kaikki mikä on kawai, eli söpöä, sievää, nättiä. Niinkuin se, että joka kaupungilla ja ostoskeskuksella jne. on oma maskottinsa. Kawai! Kahviin taiteillaan sydän, kuntosaliohjelmaan kirjoitetaan kannustusviesti. Kawai! Vaaleanpunaiset pitsisukat, Hello Kitty, karhunmuotoinen laukku. Kawai! Snoopypuhelimenkuoret. Muumit tietysti. Kawai! Tässä muuten linkki limited edition Hello Kitty -leipään, sääli etten ollut Fukuokassa liikkeellä: Hello Kitty leivästä juttu täällä. Kawai desu ne!

20140622-220834-79714938.jpg

9. Lasku tuodaan pöytään heti kun tilaus on tehty. Näin siis melkein kaikissa ravintoloissa. Suomessa saa yrittää ruokailun jälkeen tavoittaa tarjoilijaa, menee helposti 20 min siitä kun olisi jo halunnut lähteä. Täällä lasku pöydän kulmalta mukaan ja kassan kautta ulos, eli lähteä voi heti kun kiinnostaa. Ruuan hankkiminen on tehty muutenkin helpoksi: kombinit (pikkuruokakaupat) ja oikeistakin ruokakaupoista osa on auki koko yön. Ei sillä että ostaisin yöllä ruokaa, mutta silti.

8. Kauniisti pukeutuneet kauniit ihmiset. Minua katsotaan paheksuen, kun kasvoni kiiltävät (aurinkorasvasta) enkä ole älynnyt käyttää ns. blotting paperia ja meikannut kasvojani mattapintaiseksi (lomalla en jaksa kauheasti meikata). Voisin ostaa melkein minkä tahansa ostarin vaatekaupan tyhjäksi (olettaen että sopivia kokoja löytyisi), japanilaisten maku nyt vaan sattuu osumaan minun makuhermooni sopivasti. Hameet toki ovat vähän turhan lyhyet ja joskus vaaleanpunaista/-sinistä on vähän liikaa, mutta silti.

7. Lämmitetyt wc-istuimet. Harva niistä ihmisistä jotka ovat kokeilleet haluaisivat palata tavalliseen. En tiedä kuka ja milloin on tämän keksinyt, mutta kiitos hänelle! Suosittelen kokeilemaan jos tilaisuus osuu kohdalle.

6. Ruoka. Edamame (pavut) lämpimänä ja suolaa päällä. Tsukemono, eli etikkavihannekset. Yakitori, eli kanavartaat. Sushi, sashimi. Tempurakasvikset ja -katkikset. Sobanuudelikeitot, erityisesti se jossa on kevätsipulia ja sitruunankuorta. Misokeitto. Jopa se erikoinen riisimunakas, jossa oli sisällä riisiä ja kanaa, päällystetty kananmunalla ja ympäröity ihanalla ruskealla kastikkeella. Omenat, mutta 5 euron/kpl hintaa ei tule ikävä. Jopa niitä mocheja, eli vätkyläisiä riisikakkuja, tulee ikävä. Ja niitä wagasheja!

20140622-220059-79259671.jpg

5. Siisteys ja hygienia. Joka paikassa on siistiä. Metroasemillakin. Roskisten löytäminen on hankalaa, mutta vessoja on joka paikassa ja jopa metroasemilla ne ovat siistimmät kuin Suomessa. Ruokaravintolaan saavuttaessa saa käsipyyhkeen (joko kertakäyttöisen tai paremmissa ravintoloissa oikean pyyhkeen).

4. Työn tekemisellä on arvonsa. Kaikki työ on arvokasta. Joka paikassa saa palvelua ja on henkilö tekemään tehtävän: opastamassa nähtävyydellä portilla, vartijat kaupoissa, liikenteenohjaajat hassuine sauvoineen tavaratalojen autorampeilla, jotka pysäyttävät autot kun kävelijät ylittävät samasta kohtaa tietää. Korttelipoliisit. Lukemattomat siivoojat. Ruokakauppojen kassojen avustajat. Suuri määrä kauppojen, ravintoloiden ja kahviloiden myyjiä, jotka huutavat asiakkaan saapuessa kuorossa “irasshaimasen” (tervetuloa). Se, että ihmisellä on työ ja tehtävä, kertoo siitä että häntä tarvitaan. Voi olla tärkeä ja voi olla hyvä jossain. Tervetuloa masennus-Suomeen, jossa mielenterveysongelmat ja työttömyys vaan lisääntyvät samaa tahtia itsepalvelun kanssa. Joku voisi miettiä sosiaali- ja terveys- tai työministeriössä, että mahtaako näillä asioilla olla yhteyttä.

3. Matcha. Yllättävä kolmonen! Makuasia, mutta silti. Terveysvaikutukset ainakin ovat kiistattomat ja se sisältää painoonsa nähden paljon antioksidantteja. Minkä lisäksi – myös omaksi yllätyksekseni – se maistuu ihan oikeasti hyvältä. En tarkoita matchajauhetta sellaisenaan tai matchaa sellaisena mitä Suomesta yleensä saa, vaan hyvin tehtyä matchajuomaa. Join tänään matcha laten paikallisessa kahvilassa ja ikävä tulee. Matchadrinkkejäkin olisi ollut juomalistalla – ehkä vielä joku päivä ehdin käymään uudestaan… Matchakakkua ja -leivonnaisia, matcha”karkkia”, matchanuudelia … ja matchaolutta! (Se muuten pitää ehtiä vielä testamaaan!)

20140622-220944-79784445.jpg
Hyvä mahdollisuus saada yliannostus matchaa!

2. Temppelien tuoksu, joka on yhdistelmä vanhaa puuta ja suitsukkeita, joita poltetaan tärkeiden patsaiden edessä. Yhtälailla kun temppeleissä on vesiastia ja kauha jolla vettä nostetaan ja “pestään” kädet ja suu puhdistautumisrituaalina, niin savulla on sama tarkoitus. Sitä ei siis kuulu haistella ja vetää keuhkoihin niin että melkein pyörtyy. Joka kerta. (Case: Älä tee niin kuin minä teen vaan niinkuin minä sanon.) Vanhimmat temppelit ovat toki itsessäänkin kertakaikkisen hurmaavia, mutta se tuoksu… Voisin maksaa aika paljon pullotetusta temppelituoksusta.

1. Japanilaiset puutarhat. Tätä ei kai tarvitse kauheasti selittää? Ainakaan sitä ei voi esittää kuvin, koska joka kerta kun päihdyn upeasta puutarhanäkymästä – oli kyseessä sitten karesansui (kivipuutarha) tai sammalpuutarha – ja yritän valokuvaan vangita näyn kauneuden, on valokuva joka kerta vain haalea sohaisu siitä, mitä silmät näkevät. Toivoisinkin, että jokaisella ihmisellä olisi mahdollisuus nähdä edes kerran elämässään kaunis japanilainen puutarha. En usko että kaikki ihmiset japanilaisista puutarhoista piittaisivat, mutta soisin jokaiselle mahdollisuuden testata se itse. Ihmisenä, joka ei erityisemmin puutarhoista välitä, on helppo sanoa että puutarhoissa on jotain yliluonnollisen kaunista ja tunteita herättävää. Virallisestihan suuren osan puutarhoista tarkoituksena on herättää zen, mutta omat zen-opintoni eivät ilmeisesti ole edenneet riittävän pitkälle. :)

Kirjoitettuani oman TOP10 löysin Rocket News-sivustolta heidän TOP 10 listansa, joka kulkee nimellä 10 things Japan gets awesome right. Yhtäläisyyksiä löytyy, eikä se ole sattuma – kuka nyt ei japanilaista ruokaa, asiakaspalvelua ja wc-istuimia rakastaisi! Lista löytyy täältä. Listattuna oli myös 30 yhteistä piirrettä ihmisille, jotka rakastuvat Japaniin – kannattaa varmistaa josko tämä tauti uhkaa sinuakin. (Omalla kohdallani muutama osui ja upposi, huomasin sen viimeistään kohdassa 24, olen nimittäin ostanut 2 pullollista sitä punaisessa pullossa olevaa hoitoainetta tuliaiseksi…) Listaan pääset käsiksi täällä.

Kolme viikkoa takana ja enää kaksi kokonaista päivää edessä ennen kotimatkan alkua. Huomiselle ohjelmassa se aktiviteetti, jonka te rakkaat lukijat äänestitte suosituimmaksi. Vielä en kerro mikä aktiviteettivaihtoehdoista voitti, mutta raportoin aktiviteetin suorittamisesta heti mahdollisuuksien mukaan.

Kaikkea sitä ihminen joutuukin tekemään… :D

P

Yö kapselissa – kapselihotelliin perehtymässä

Japani on tunnettu kapselihotelleistaan, jopa Suomessa asti tiedetään kapselit. Moni tietää myös, että kapselihotelleja suosivat (pääasiassa) liikemiehet, joko työmatkoilla tai ihan suurkaupungeissa arjessakin kun työpäivä venyy: mietipä omalle kohdalle, että lähdet kotoa klo 5.30 töihin, olet perillä klo 07.00, pomo haluaa kanssasi baariin klo 20.00 ja lähtee itse kotiin klo 24.00 (pomoa ennen ei saa poistua), niin kannattaako lähteä kotiin ja olla perillä 01.30 ja ottaa 4h unet, vai mennä nukkumaan kivaan kapseliin ja saada 6,5h unet? Äänestäisin jälkimmäistä ja niin näyttävät tekevän liikemiehetkin.

Kaikki kapselihotellit eivät ota vastaan naisasiakkaita, koska asiaan kuuluu, että sukupuolille on omat osastonsa, koska yhteisesti jaettuihin tiloihin tässä maassa ei uskota. (Voi olla tässä tapauksessa naisten kannalta parempi näin.) Olin bongannut wimp.comista videon pari vuotta sitten Kyotoon avatusta 9 hours- nimisestä kapselihotellista ja halusin ehdottomasti päästä sitä kokeilemaan. Video muuten löytyy täältä: http://m.wimp.com/superefficient/. 9 hoursin nettisivut löytyivät helposti googlaamalla osoitteesta http://ninehours.co.jp/en/kyoto/.

Täytin varauslomakkeen, jossa ei ollut sukupuolivalintamahdollisuutta, oli vain number of __ men/person. Laitoin ykkösen ja perään meilin, että olen nainen ja haluaisin varata kapselin. Kutakuinkin samointein tuli viesti, että he korjaavat varaukseni, samalla hinta tippui 3800 jenistä 2800 jeniin (noin 20 euroa) – ei haittaa olla nainen! Kuulosti myös erittäin kohtuulliselta hinnalta kapselista per 9h, ja ihan kapseliyökokemuksesta maksaisi enemmänkin. :) Hotelli sijaitsee Kyoton keskustassa, joten asunnoltani oli noin 10 minuutin kävelymatka. Etukäteen piti pohtia että mikä on optimaalisin aika ajoittaa 9 tunnin visiitti, päädyin lopputulokseen klo 21-06. Kun kello koitti yhdeksän ja saavuin 9 hoursiin, ilmeni vastaanotossa että poistua ei tarvitse ennen klo 10 – iloinen uutinen, vaikka paikka ei ihan olekaan nimensä lupauksen mukainen.

20140621-202224-73344361.jpg
Vastaanotto

9 hours on moderni kapselihotelli, joten kaikki kapselihotellit eivät toimi samoin, joskin ilmeisesti perusperiaatteet ovat samat: erikseen on kaapistot, suihkutilat ja kapselit. Olin jo etukäteen opiskellut tämän paikan konseptia (ks. http://ninehours.co.jp/en/concept/ ja käyttöohjeita http://ninehours.co.jp/en/use/), joten tiesin jo vähän etukäteen mitä tuleman piti.

20140621-200405-72245802.jpg
Löytyväthän ne ohjeet 9hoursin seinältäkin.

Vastaanotossa sisäänilmoittautuessa saa tossut, sekä kaksi avainta: toinen on lokeroon, johon kengät jätetään heti alakerrassa, ja toinen kaappiin, jonne jätetään tavarat ja vaatteet. Naisten ja miesten puolet/kerrokset ovat erikseen ja asiakkaat ohjataan ensin sukupuolen mukaisesti kerrokseen, jossa on kaapit ja suihkut. Kerroksiin muuten liikutaan hisseillä, jotka myös ovat erikseen naisille ja miehille, miesten hissi ei pysähdy naistenkerroksissa lainkaan. Kovasti pahoiteltiin sitä, että 2. kerroksessa sijaitsevalle juoma-automaatille pääsevät miehetkin, mutta tähän on tulossa parannus myöhemmin.

20140621-202418-73458604.jpg
Hissit: tarkkana, että astuu oikeaan!

Kaapista löytyy valkoinen vohvelikangasta muistuttavasta kankaasta tehty väljä kaapumainen puku, johon pitää pukeutua – omissa vaatteissa ei tässä hotellissa sovi hiihdellä menemään – sekä iso ja pieni pyyhe ja hammasharja/-tahnasetti. (Hammastahna muuten maistuu banaanille.) Näillä on tarkoitus pärjätä. Hotellin nettisivuilta löytyy supertarkat tuoteselosteet sekä tossuista, kaavusta, tyynystä, kapselista jne, jos kiinnostaa löydät ne täältä.

Ideana on, että omat vaatteet jätetään kaappiin, käydään suihkussa (ihanantuoksuista suihkugeeliä!) ja laitetaan päälle talon kaapu, jonka jälkeen asiakas on valmis siirtymään omaan kapseliinsa. Omani kapselini sijaitsi suihkukerrosta (3. krs.) kerrosta ylempänä eli 4. kerroksessa. 2. kerroksessa on ns. lounge (eli naisten puolella 12 tuolia ja juoma-automaatti). Ainoastaan loungealueella saa syödä, juoda, käyttää tietokonetta ja puhua kännykkään. Koska annetuissa ohjeissa sanottiin, että kapselissa pitää laittaa kännykkä äänettömälle, päättelin, että voisin ottaa ipadin mukaan, koska siitä ei lähde ääntä.

Kapselikerroksessa on hissiaulassa wc:t ja oven takana kapselit. Kapselit ovat molemmin puolin käytävää kahdessa kerroksessa, valaistussa lattiassa on numerot osoittamaan kapselien numerot, jotta tietää ryömiä oikeaan koloon. Varatut kapselit tunnistaa siitä, että sen edessä on maassa tossut ja ovi, eli rullaverho, on vedetty alas. Oma kapselini oli siinä ylemmässä kerroksessa, johon oli seinässä ulokkeet portaina ja onneksi molemmin puolin “kaiteet” joista ottamalla pääsi hinaamaan itsensä ylös kapseliin. Kapselissa itsessään, joka on kooltaan 110 cm leveä, 110 cm korkea ja 220 pitkä, ei ole muuta kuin patja lakanoineen, tyyny, peitto ja ns. sleep ambience system. Olin odottanut että kapselit olisivat pienempiä, mutta ainakin itse koin tilan yllättävän runsaaksi.

20140621-200238-72158751.jpg
Tältä siellä kapselissa näyttää sisällä.

Siellä kapselissa makoillen surffailin netissä ja luin matkakirjaani kerroksessa vallinneen hiljaisuuden keskellä ennen kuin kytkin sleep ambience systemin päälle. Sleep ambience systemin ideana on, että asiakas määrittää herätysajan ohjauspaneelista ja nukkumaan alkaessaan laittaa systeemin päälle. Valot himmenevät vähitellen, minkä tarkoituksena on tehdä nukahtamisesta helpompaa. Aamulla vastaavasti valot kirkastuvat asteittain, eli herätys tapahtuu ilman ääntä. Fiksu idea tilassa, jossa kuulisi nuppineulan tipahtavan! Nukkumiskerros oli superhiljainen, niin hiljainen, että mietin että häiritseekö ipadin naputteluni muita… Yöllä kapseli kävi kuumaksi, vaikka käytävällä oli miellyttävän viileää. En tiedä oliko lämpötila muiden asiakkaiden mielestä sopiva eli säädetty kansalliseen makuun sopivaksi, vai oliko vika vain minussa, kun mielelläni nukun viileässä. Sleep ambience system toimi ainakin omalla kohdallani. Yöllä nukahdin hyvin kytkettyäni systeemin päälle, systeemistä johtuen tai ilman sitä, ja aamulla yllätyksekseni heräsin 8.45 kun valo alkoi kirkastua. Valot tosin himmenivät uudestaan noin 10 minuutin kuluttua, joten mietin mitä tapahtuu jos valoon ei heräisikään. Vastaus tuli klo 9.30 kuulutuksen muodossa, en saanut sanoista selvää mutta viesti oli että asiakkailla on 30 minuuttia aikaa poistua. Lähtiessäni 9.30 jälkeen kapseleissaan oli enää muutamia asiakkaita, kaappi-/suihkukerroksessa oli muutamia, vaikka yöllä noin 40 kapselista oli tossujen perusteella käytössä vajaa 30.

Mitä ajattelin kapselihotellleista yhden kapselissa vietetyn yön jälkeen? Varsin tehokkaaksi suunniteltu prosessi, kaikki toimi niinkuin pitikin. Hintaansa nähden (20, 17 euroa) erittäin loistavaa vastinetta rahoille! Suosittelen lämpimästi ainakin 9Hoursin palveluita (Kyoto ja Naritan lentokenttä Nagoyassa). Yksin matkustaessa loistava valinta, joskin jos aikoo olla samassa paikassa monta yötä, kapseli ja kaappi on tyhjennettävä joka päivä (laukun voi kyllä jättää hotellille), joten ei ehkä houkutteleva valinta pitkäaikaiseen majoittumiseen. Kapselihuoneen hiljaisuus oli vähän kuumottavaa, eli jos tykkää pitää yhtään enempää ääntä kuin naputella tabletin tai puhelimen kosketusnäyttöä, ei kannata valita tätä yöpymispaikakseen. Ymmärtääkseni sellaisiakin kapselihotelleja on, joissa on kapselin “katossa” tv-ruutu, joten siellä voinee jotain ääntä pitää, jollei telkkaria sitten kuulokkeiden kanssa katsota. Voi tosin olla niinkin. Elämyksestä 20 euroa on aika pieni hinta ja bonuksena myös oikein hyvin nukuttu yö. Kannattaa kokeilla jos Japanissa matkustaa!

20140621-201154-72714611.jpg
Ihanaa, oma kapselini näkyy kuvassa! Vietin yöni numerossa 411.

Postauksen kuvituksesta vielä: otin muutamia kuvia kamerallani, joskin hiukan kauhunsekaisin tuntein, koska jo pelkkä kameran päällemenoääni saati kuvan ottamisen ääni tuntuivat huutavan koko tilassa ja epäilemätti aiheuttivat paheksuntaa. Tarkoituksenani oli laittaa kuvia tähän mukaan, mutta MacBook Air ilmoitti, että tallennustila kuville on täynnä, joten en valitettavasti saa omia kuvia liitettyä. Kuvat jotka tässä postauksessa on löysin Googlen kuvista, kuvaa klikkaamalla löytyy kuvan alkuperäinen koti.

Enää 3 kokonaista reissupäivää jäljellä,

P