Japani-mania on vaarallinen tauti

Terveisiä taas Japani-hullun maailmasta, jossa kesään lopun kotiintuloa seuranneena parina viikkona olin vain vilpittömästi onnellinen ollessani kotona: normaaliarkirytmi töissä, jee! Salaattia ruuaksi ja hedelmistä överit! Ei huolta maanjäristyksistä! Tajuan about kaiken mitä kadulla ja spårassa puhutaan!

… mutta sitten, hiipien ja vähän yllättäen se iski: koska pääsee takaisin Japaniin? Suunnittelin hetken aikaa matkaa marraskuulle 2014 Kyotoon ruskaa katsomaan, mutta suunnitelma ei päässyt toteuttamisasteelle budjetti-, aikataulu- ja työasioiden vuoksi. Oh well. Hautasin haaveeni, mutta sitten tapahtui jotakin kohtalokasta, ja syyttävä sormi osoittaa sinuun, ihana A!

IMG_0319.JPG

Tältä se olisi näyttänyt… Googlesta hakusanalla ‘Japan autumn leaves’ löytää muita esimerkkejä. Tämä kuva on täältä

A nimittäin antoi minulle lainaan kirjan “Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin” ja sanoi “tulit mieleen tästä ja ajattelin että jos haluat lukea“. Kirja on suomalaisen naisen, Mia Kankimäen kertomus siitä, kuinka hän päätti ottaa töistään vuoden vuorotteluvapaan ja lähti maailmalle, josta merkittäväksi osaksi Japaniin – kuulostaako tutulta: suomainen nainen, joka oli hullaantunut Japaniin (kiitos vaan A! :D). Oikeastaan kirja kertoo siitä kuinka Mia koki hengenheimolaisuutta Sei Shonagon -nimisen kirjailijan kanssa ja halusi lähteä Kyotoon tutustuakseen Seihin ja hänen maailmaansa paremmin.

Ihan hyvä juttu, mutta Sei kirjoitti romaaninsa noin vuosina 994-1012 – ja niin, siitä ei siis puuttu ykköstä edestä, eli yli tuhat vuotta sitten. Kirjan nimi on Pillow Book, ja usein – liian usein – siihen liitetään eroottisuutta. Kirjan lukeneet tietävät että kirjassa ei em. alan materiaalia ole, ainakaan meille jotka emme koe kiihtyvämme hovimiesten vaatteiden kuvailusta, viittauksista kiinalaisiin runoihin, listoihin vuorista ja asioista, jotka ovat söpöjä. Trust me on this one, olen lukenut Sei Shoganonin kirjan ennen kuin luin Mian opuksen, joten Sei oli tuttu. Kirjan paras juttu on mielestäni se, että Sei voisi olla kuka tahansa 20-60 -vuotias suomalainen nainen, joka tykkää listata asioita, tehdä postauksia facebookiin ja juoruta ystäviensä kanssa, ja siis oikeasti eli yli 1000 vuotta sitten! Ok, ymmärrän, jos ei tunne Japanin historiaa niin tätä lienee vaikea asettaa perspektiiviin, mutta kesällä Kyotossa näin 800-luvulla tehtyjä kirjoja, jotka olivat hienompia kuin suomalaiset 1800-luvun teokset. Ei ihme, koska Suomessa opeteltiin kirjoittamaan vasta 1800-1900-luvun alussa, kun taas Japanissa jopa nainen (!) osasi kirjoittaa jo vuonna 1000. Suomessa varmaan asuttiin vielä 500 vuotta myöhemmin puissa ja syötiin käpyjä… (Jos muuten haluat lainata sen Pillow Book -kirjan niin laita viestiä, Akateemisellakaan se ei maksanut kuin vähän yli kympin jos haluat tsekata.)

Omassa kirjassaan Mia matkustaa Kyotoon pariin eri otteeseen muutaman kuukauden pätkiksi. Kirjaa lukiessani välillä huudahdin ehkä ihan ääneenkin, että ‘mä niiiiiin tiedän tuon’ paikan, tavat, ihmiset… Kirjassa Mia kokee myös Kyoton sakura hanamin, eli kirsikankukkien katselun ajan, joka paikkakunnasta riippuen tapahtuu tammi- ja toukokuun välillä, joskin pääosin maalis-huhtikuussa. Japanissa se on iso juttu ja koko Japani (ja ne amerikkalaiset ja muut turistit) matkustaa sinne kukkia ihailemaan. Eihän sinne sekaan kukaan hullu lähde, varsinkaan kun on high season -hinnat ja joka paikka täynnä ryysääviä japanilaisia! Näin olen aina sanonut, mutta olen nyt ehkä muuttamassa mieleni. Syy on Mian kirjan, jossa hän kertoo miltä se kirsikankukkahulluus tuntuu:

“Olen matkalla kohti onnellista hanami (kukkienkatselu) yliannostusta. Uu, näen pilviä puiden oksilla. Uu, sataa vaalenapunaista lunta. — Temppeleiden pihoilla on valtavia, vanhoja, bambukepein tuettuja kirsikkapuita, jotka eivät tahdo mahtua valokuviin. Jotkut puut ovat niin korkeita, että niiden kukkapilvet levittäytyvät vasta huikean korkealla sinistä taivasta vasten, valkoiset kukat kuin raskaina lumikinoksina puiden oksilla. Riippuvien, itkupajuja muistuttavien lajikkeiden kukat valuvat oksilta ryöppyävinä putouksina, maata vilistäen. — Välillä seison vienossa valkeassa kirsikankukkasateessa, kukkia tarttuu hiuksiin ja vaatteisiin.”

No, ehkä tuo ei sinua sykähdyttänyt, mutta näin minä asian näen:
1. Minä tiedän (!) mitä puita Mia tuossa tarkoittaa, minä olen nähnyt kesäasussa puutarharetkilläni ja nyt minun on pakko päästä näkemään niiden kukkivan.
2. Hetki, jonka haluan elämässäni kokea on olla kirsikankukkasateessa. Joku haluaa nähdä 5-vuotiaansa pyöräilevän, tai hypätä itse laskuvarjolla edes kerran, mutta minä haluan olla Kyotosa kun kirsikankukat lakastuvat ja putoavat maahan.

IMG_0320.JPG
Tältä se näyttää unelmissani…

IMG_0321.JPG
… ja tältä luultavasti todellisuudessa. :)

Niinpä ryhdyin toimeen. Loistava esimieheni antoi luvan lomaan, lennot olisi valmiiksi katsottuna… mutta rakas majapaikkani kesän retkeltä onkin jo buukattu täyteen. Ei ihme, kun kerran koko maailma haluaa sinne Kyotoon yhtä aikaa. Päätin etten luovuta, vielä. Viime kerrallakin näytti pitkään siltä, että hieno suunnitelmani ei voisi toteutua, vaan kuinka kävikään… Laitan anomuksen universumille: jos tänä keväänä on oikea hetki, niin lähtisin mielelläni takaisin kotikaupunkiini ja saisin kirsikankukkasateeni. Ja jos ei, voin toki mennä kesäkuussa taas Inspaan pariksi viikoksi jumppaamaan, sekin on tosi ok. <3

Nyt kaikkien peukut pystyyn, tämä mania talttuu vain altistumalla aiheuttajalleen säännöllisin väliajoin.

P

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s