Kyoto kiittää ja kuittaa

3,5 viikkoa on mennyt kuin siivillä. Mihin ihmeeseen ne kaikki päivät oikein katosivat? Totta: puutarhoihin, temppeleihin, InSpaan ja Starbucksiin. Vähän nähtävyyksiin, vähän 8 neliön kämppäni sänkyyn ja aika paljon Kyoton katuja edestakaisin kulkemiseen, kun eksyin taas vaihteeksi. Aika paljon myös Kyoton metroon ja juniin, vaikka kävelin enemmän kuin olisin etukäteen ajatellut.

20140624-201617-72977376.jpg

Ennen matkaa mietin että pärjäänkö. Pärjäsin. Pärjäsin tosi hyvin. Olin rohkeampi kuin uskoinkaan ja toivon, että saan siitä edes hippusen mukaani tulevaisuuden reissuille. Uskalsin mennä InSpaan kyselemään, että saako jäseneksi tulla kuukaudeksi ja uskaltauduin japaniksi pidetyille jumppa- ja joogatunneille. (Lisäksi olen käynyt kuntosaliorientaation, joten minut uskaltaa päästää kuntosalille paikallisten joukkoon.) Olen pärjännyt japaniksi yllättävän hyvin ja halu oppia lisää on syttynyt uudestaan. Olen rohkeasti kysynyt neuvoa ja apua, välillä olisi toki voinut ensin miettiä mitä sanoja neuvojen kysymiseen tarvitaan. En ikävöinyt kotiin oikeastaan ollenkaan, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö olisi kiva palata – päinvastoin, on ihanaa päästä takaisin kotiin ja töihin. 

Ei lomaelämä täydellistä ollut. Mokailin milloin missäkin, mutta se on ihan totta mitä siitä sanotaan: mitä enemmän mokailee, sitä korkeammaksi “kipukynnys” kasvaa ja välittää vähemmän mitä muut ajattelevat. Kohtasin oikeaa rasismia. Kohtasin myös vilpitöntä hämmästystä siitä, että silmäni ovat siniset ja siitäkin, että puhun japania. Huomasin myös, että yleensä ihan pienet lapset (1-3 -vuotiaat) eivät osanneet pitää erilaista ulkonäköä mitenkään outona, vaan vasta vähän vanhemmat lapset kiinnittivät huomiota poikkeavaan ulkonäkööni. Ehkä kyseessä on opittu taito? Kohtasin myös niitä piinaavia japanilaisia itikoita, jotka eivät inise vaan iskevät kiinni arvaamatta. Hikoilin +30 asteessa ja kosteusprosentin ollessa yli 90. Eksyin jatkuvasti. Opettelin myös käyttämään air conditioneria japaniksi siinä vaiheessa kun se huusi täysillä kuumaa ilmaa – ei mikään helppo juttu, kun kaiki toiminnot on esitetty kuvamerkeillä jotka eivät ole millään tavoin havainnollisia länsimaalaisen silmiin. Söin olosuhteista johtuen ruokaa, joka ei olisi ollut ykkösvaihtoehtoni. Opin muistamaan taas, että reissussa kannattaa aina syödä, juoda ja käydä vessassa kun siihen on mahdollisuus. 

Reissun kohokohdat? Jälleenkohtaaminen japanilaisen jääkahvin kanssa (ei siis se Starbucksin aisukaferatee, vaan perinteinen jääkahvi jossa ei ole maitoa). Rakastuminen matchaan. Enko-jin puutarha ja paikallinen pyhä mies, joka kehui japanin taitoani. Uudet löydetyt upeat puutarhat, kuten Taizo-in, Murin-an, Sanzen-in ja Shonen-in. Vanhat rakennukset. Temppeleiden ja suitsukkeiden tuoksu. Yamazakin Hibiki-viski. Kamogawa-joki. Historia. Historian aarteet! Värit! Ja – yllättävää kyllä – ehkä eniten kuitenkin ihmiset. 

Olen kohdannut kertakaikkisen ihastuttavia ihmisiä. Uskomattoman herttainen joogajohtaaja A, joka tunnin jälkeen alkoi jutella kanssani ja pyysi lähtemään siltä seisomalta kanssaan dinnerille. (Menin, oli tosi kivaa.) Herra Koban Frescon edessä, joka moikkailee joka päivä kivasti kun kuljen ohitse. Gojon aseman lipputarkastaja (se nuorempi), joka tunnistaa minut aamuisin kun lähden seikkailuihin. Uji:ssa ravintolan henkilökunnassa mies ja vanhempi rouva, jotka tuntuivat ottaneensa elämäntehtäväkseen huolehtia että pärjään näyttämällä missä voin istua (paikallisten joukossa) ja että saan vettä, teetä, ruokaa ja kengät ja laskun ja…  Ryoan-ji:ssa kaksi vanhempaa rouvaa matkamuistomyymälässä, jotka eivät halunneet myydä postimerkkejä 1500 jenillä, joiden oikea arvo oli 800 jeniä (älkää kysykö miksi niitä myydään sillä hinnalla, en tiedä), jotka keskenäisen keskustelun päätteeksi tulivat tulokseen etteivät halunneet vedättää turistia vaan ohjeistivat menemään postiin. Kaikki ne lippujen myyjät ja ravintoloiden tarjoilijat, joiden kanssa on juteltu siitä että kuinka ihmeessä puhun japania ja miten vaikeata se oppiminen onkaan. Kaikki ne tavalliset ihmiset kadulla, joilta olen kysellyt että onko sejase tuollapäin, meneekö tämä bussi sinnejasinne, missä mahtaa olla puutarha/temppeli sejase – jotka ovat ottaneet tehtäväkseen auttaa turistin oikeille jäljille, välillä vaivoja kaihtamatta. InSpassa rouvat, jotka ovat tulleet tekemään tuttavuutta tai neuvomaan tunnin oikean välineistön valinnassa. Kertakaikkisen mykistävää, miten ystävällisiä ihmisiä olen kohdannut!

Ehdin 31 puutarhaan ja hankkimaan itselleni riittävästi japani-tuliaisia (viskiä, Lisn-tikkuja, japanilaista kosmetiikkaa, vihreää teetä, herkkuja, muutaman vaatteen jotta seuraavalla kerralla sopeudun paremmin joukkoon). Sen verran “paikallistuin”, että Starbucksiin mennessä opin viemään ensin kassini sopivaan pöytään varaamaan paikkaa ja vasta sitten tilausta tekemään. Opin käyttämään sateenvarjoa aurinkovarjona paikallisten tapaan. Opin sujuvaksi siinä, että kengillä ei koskaan – siis koskaan! – ole soveliasta astua puiselle ritilälle tai kuistille, vaan kengät otetaan aina ensin pois ja vain sukkasillaan astutaan. Opin myös paheksumaan niitä turisteja, jotka mokailivat tämän kanssa (tästä en ole ylpeä). Opin myös kierrättämään ja istumaan polvien päällä japanilaisittain niin, että teeseremonia tai temppeliopastus ei ollut täyttä tuskaa. Rakastuin matchaan ja opin jopa pitämään wagashi-mollukoiden punapaputahnasta. Valitettavasti 3,5 viikkoa eivät kuitenkaan muuttaneet ihoani japanilaisen virheettömäksi tai tyylitajua pistämättömäksi. Enkä vieläkään – harjoittelusta huolimatta – osaa syödä puikoilla oikeaoppisesti.

20140624-201937-73177027.jpg

Kyoto oli tällä kertaa erilainen kuin edellisellä kerralla. Vähemmän turistillinen, enemmän arkisempi mutta coolimpi. Pääsin vähän paremmin sisään paikalliseen elämänmenoon ja ehkä vähän yllätyin siitä, miten vähän näinkään ensimmäisellä vierailullani. Tunnen Kyoton jo aika hyvin, mutta paljon jäi kuitenkin näkemättä ja kokematta. 

Reissupäivitykset päättyvät tähän, mutta kirjoittelen myöhemmin vielä tähän blogiin Japani-juttuja sekä puutarhoista että niistä things japanese, eli syistä, joiden vuoksi minulla on tähän hassuun ja hullunkurisen herttaiseen maahan rakkaussuhde. 

Kiitos teille jotka olette olleet matkassani hengessä mukana ja seuranneet sen etenemistä tämän blogin kautta! Kun aloitin blogin kirjoittamisen minulla oli 3 uskollista ihanaa lukijaa: rakas aviomieheni, AA ja ihana M, nyt myös äiti, sisko ja muutama muu.  :D Olen saanut kertakaikkisen sydäntälämmittäviä viestejä täällä tien päällä ollessani – niistä kiitos kiitos kiitos!

20140624-201720-73040548.jpg

20140624-201844-73124248.jpg

Kannattiko reissu? Kyllä, enemmän kuin arvasinkaan. 

Lähtisinkö uudestaan? Ehdottomasti. 

Palaanko takaisin Kyotoon? Toivottavasti pian. 

P

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s