Arkisia elämyksiä – paikallista arkeani

Millaista mun elämä täällä Kyotossa on muuta kuin jumppaa? Pääasiassa ihan kaikkea muuta. Asun Gojo-nimisellä alueella, Gojon metroasemalle kestää about 5 minuuttia kävellen (ja muita vaihtoehtoja ei ole :)). Asunnon ja metroaseman välistä löytyy 100 jenin kauppa jossa en ole vielä käynyt, 24h supermarket Fresco jossa käyn melkein joka päivä, pari ravintolaa ja McDonalds. Frescon edessä päivystää aina vanhemmanpuoleinen herrasmies, joka on koban, korttelipoliisi. Korttelipoliiseja on Japanin kaupungit täynnä ja he valvovat järjestystä – tänä aamuna hän muun muassa siirsi väärin parkkeerattua polkupyörää 20 cm kaupan pihassa. Herra Koban näyttää 80-vuotiaalta, mikä voi kyllä pitää paikkaansa, koska täällä tehdään töitä vanhaksi asti. Ekoina päivinä herra Koban oli mun suhteen vähän epäluuloinen (olenhan ulkomaalainen), mutta eilen hän jo tervehti oikein ystävällisesti ja kun tänään tulin kotiin, hän tervehti hymyillen!! Oon ines skenes! :) Mut on varmasti helppo muistaa, kun Gojossa ei kauheasti ulkomaalaisia pyöri, kun täällä ei ole mitään nähtävää. 

Lähellä on myös Lawson joka on kombini (convenience store), josta haen ruoka-annoksia kämpille, salaatin puutteessa kaali-porkkanaraastepusseja. Toinen vastaava kombini on nimeltään 7Eleven. Etsin eilen pyykkipussia vaatteiden pesua varten ja huvikseni kävin tsekkaamassa löytyykö sieltä. En meinannut uskoa todeksi sitä että löytyi! Näyttäkää minulle perus-R-kioski, josta saa pesupussin (ylipäätään saati) hintaan 100 jeniä eli 80 senttiä! Tällaisen löysin (ilmoittautukaa jos haluatte tuliaisiksi näitä, näyttää nätiltä ja toimii oikein pätevästi!): 

20140608-114415-42255269.jpg

Gojo-dorilta (eli Gojokadulta) kävelee keskustaan mun reippaalla tahdilla 15 minuutissa ja se on samansuuntainen kuin Kyoton pääostoskatu Shijo-dori. Näiden poikkikadut (joista yhden varrella asun) ovat maan mittakaavassa sen verran pieniä, että niille ei kartassa ole annettu nimiä, eikä niiden nimi-/katukylttejä ole kuin Shijo-dorilla. Vaikea uskoa että Helsingissä esimerkiksi Fredalla ei olisi katukylttiä Lönnrotinladun kulmassa. No, täällä ei ole, joten eksyn päivittäin. Monta kertaa. En ehkä ole paras kartan kanssa ja vielä huonompi olen muistamaan reittejä. Ainoa reitti jonka muistan ilman ohjeita on kämpiltä InSpaan, sen kävely kestää n. 20 minuuttia. Itseasiassa en vieläkään tiedä minkänimisellä kadulla kämppä on, mutta toivon selvittäväni sen täälläoloaikana. Tavallaan voisi ajatella että jatkuva eksyminen on rasittavaa, ja onhan se, mutta yritän usein varmistella että etenen oikeaan suuntaan. Mitä useammin tarkistaa, sitä vähemmän kulkee harhaan. :)

Olen myös ottanut tavaksi ottaa valokuvia metroasemien opastekartoista, näillä pärjää yllättävän hyvin oikeaan suuntaan:

20140608-114726-42446724.jpg

Lähden aamupäivisin joko salille tai puutarhoille kun olen syönyt aamiaisen. Hyvän aamiaisen löytäminen on sekin hankalaa, kun leipä (pan) on valkoista pullamössöä. Ostin ns. mysliä, joka oli vähäsokerisin vaihtoehto, mutta ihan kamalaa sokerihöttöä sekin on… No, syön sitä jogurtin kanssa. Eilen löysin kaupasta puolukkajogurttia, ihmettelin vähän mutta kyllä se oli puolukkaa. Siihen kylkeen yksi banaani. Proteiiniksi löytyisi sashimia ja sushia kaupasta, mutta se ei oikein uppoa aamutuimaan. Päivän seikkailuun varustautuminen on sikäli työlästä, että pakkaamisessa pitää varautua kaikkeen: auringonpaisteeseen (hattu ja aurinkorasvaa, vesipullo), sateeseen (goretex-takki ja sateenvarjo), temppelivisiitteihin (puhtaat valkoiset sukat) ja kaikkeen siltä väliltä. Passi, rahaa, kämpän avain, kamera jonka akku on ladattu, kartat ja opaskirja sekä japanin sanakirja. Niillä on tähän asti pärjännyt.

Päivällä metsästän ruuan jostain, iltapäivällä seikkailen ja illalla menen jumppaan jos en aamulla ollut. Ravintoloissa on päivällä ihan ok syödä yksin, iltaisin syön yleensä kämpillä. En ole vielä oppinut syömään nuudelikeittoa siististi puikoilla, eli ainoa tarjolla oleva vaihtoehto on syödä sitä miten sattuu. Keittoa ilmeisesti kuuluu ryystää, tavallaan kai tilanteen pakosta, koska jos kyseessä ei ole nuudelit jääpedillä (zarusoba, kesäerikoisuus), ovat liemessä kelluvat nuudelit superkuumia. Yksi hyvä paikka löytää ruokapaikkoja on tavaratalojen ylin kerros jos ei muuta keksi, isoimmilla metroasemilla on ruokapaikkoja myös – ja kaupungilla tottakai katujen varsilla. 

Kaupungilla saa tottua siihen että paikalliset tuijottavat. Ei tietenkään kaikki, osa on puhtaan välinpitämättömiä, mutta osa selvästi tuijottaa kun luulevat etten näe. Yksi paikallisten tapa joka ärsyttää järjettömästi on kröhinä ja yskintä jota etenkin miehet pitävät kun näkevät minut/turistin. En tiedä onko se tapa kertoa muille että täällä on turisti, tai paheksunnan/vastenmielisyyden osoitusta vai puhtaasti tiedostamatonta, mutta superärsyttävää se on. Jotkut naisetkin tekee sitä, mutta vähemmän. Naiset ovat ylipäätään ystävällisempiä kuin miehet. 

Kun aloitan keskustelun japaniksi, voi ilmassa aistia helpotuksen huokauksen kun ei tarvitse puhua turistille englantia. Älkää ymmärtäkö väärin, ei minun japanini vielä taivu ihmeellisyyksiin. Tänään ostin lipun Chion-in temppeliin ja sen puutarhoihin, rahastaja antoi kartan ja selitti miten kiertoreitti temppelialueella menee. Japaniksi tietysti. Taas onnistuin poimimaan muutaman sanan kuten hidari (oikealla/oikealle), arukimasu (kävellä) jne., mutta olen todennut että paras tapa toimia on yrittää kuunnella ja ymmärtää sen verran kun sattuu tajuamaan, sanoa hai (kyllä) ja wakarimashita (ymmärsin, ts. tajusin mitä selitit) ja sitten lähteä seikkailemaan. Jotkut ihmiset ovat ihan superystävällisiä ja ilahtuneita kun puhun japania. Esimerkiksi eilen ostin paikallisen tavaratalon Daimarun alakerran ruokaosastolta sushia kotiin iltaruuaksi, vanha kassarouva kehui että puhun hyvin japania. Sanoin että opiskelen vasta, mutta että vähän vaikeaa tää japani on, niin hän siihen hyväntahtoisesti totesi että sitten pitää opiskella lisää, minä siihen että niinhän se on, “soo desu ne”.  

Usein alkuillasta olen käynyt Starbucksissa kahvilla, tilaan sen kuuluisan “aisukaferatee, tooru o kudasai” (ice caffe latte, tall please) ja surffailen netissä. Kun Starbucksiin tulee klo 17-18 välillä kuten minä yleensä tulen, tuntuu että koko Kyoto on samassa paikassa liikkeellä samassa tarkoituksessa. Se hyvä puoli on ulkomaalaisena olossa, että paikalliset mielellään pitää etäisyyttä, eli jos saa paikan, ei siihen viereen ole välttämättä tulijoita jos yhtään muita vapaita paikkoja on. Nautin suuresti siitä että saan istua rauhassa, kirjoittelen ja tuijottelen paikallisia ja välillä salakuuntelen. Joskus saan vähän kiinni siitä mistä he puhuvat, yleensä vaan nappaan sanan sieltä, toisen täältä. 

Sitten palaan kämpille, tässä kuva kotikadulta:

20140608-114556-42356711.jpg

Illat vietän kämpillä, surffaan netissä ja luen tai kirjoittelen tätä blogia. Iltaisin yleensä myös speksaan seuraavaa päivää, mietin minne menen, millä menen ja mistä ihmeestä löytyy kartta. Johtuu varmaan tästä ympäristöstä, että iltaisen kun käyn nukkumaan, päässä kaikuu japanin sanoja – osa oikeita, loppuosasta en tiedä onko ne oikeita – ja alkaa ihan naurattamaan että näin nopeasti tämä kieli jää päälle. Unirytmi on vielä pois paikaltaan ja nukahdan vasta 01-02, toivottavasti pian pääsisin vähän aikaisemmin uneen. 

Sitten onkin aina seuraava päivä ja uudet seikkailut. :)

P

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s